Kipeenä

Kipeä olo. Tuli ryypiskeltyä viikonloppuna ja poltettua suhteellisen paljon tupakkaa. En jaksa. Ei ole energiaa. En jaksa edes kirjoittaa. En jaksa ajatella enkä tuntea. Kuume nousee, mä istun toimistohuoneessa tekemättä mitään miinaharavaa tärkeämpää. Kaikki masentaa taas, enkä tiedä miksi - taaskaan. Joka toinen päivä kaikki muuttuu ja valo välähtää tunnelin päässä. Ne muut päivät ovat tätä synkkää turhautumista. En nää 'tältä puolelta' niihin onnellisiin hetkiin. En näe mitään hyvää tässä tilanteessa. Onneksi oleminen tuntuu ihan ookoolta. Se on ihan jees, vaikka sitä kuinka miettisi. Voi tunnustella omaa fiilistä vaikka kuinka, eikä se siitä parane tahi huonone. Se on hieno juttu. Siitä olen kiitollinen.

Kipeenä mä en kärsi kurkkukivusta enkä nenän vuotamisesta. Ne ovat ihan ok. Tavallaan nautin kuumeen tuottamasta pörinästä, puhumattakaan hikoilusta, joka on välillä hyvinkin nautinnollista. Kunnon riipivä mahakipu saa tuntemaan itseni eläväksi ja viime oksennusta muistelen haikaillen. Jollain tavalla tykkään fyysisestä huonosta olosta. On ihan jees olla fyysisesti sairas.

Pahin juttu sairaanaolemisessa on masentavat tuntemukset. Muut eivät välttämättä huomaa, että mä oon kipeenä, vaan ajattelevat mun olevan masentunut. Sitäkin on vähän hankala huomata, koska masentuneena mä oon tyly, enkä näytä kaipaavan mitään huomiota. Ei sinänsä, ettenkö haluaisi seuraa tai lohduttavia sanoja, mutta mä en jaksa pyytää niitä. Enkä jaksa miettiä onko mun tai kenenkään muun toiminnassa mitään järkeä. Kun oon kipeenä nää tunteet voimistuvat äärimmilleen. Masennun sitten sängyssä oikein perin pohjin ja herään sieltä myöhemmin kuin uusi ihminen. Sairauskohtaukset ovat lyhyitä ja intensiivisiä. Nyt en jaksa enää jatkaa. Jos niin tekisin, mun tulevat lauseet olisivat vain säälittävää huomionhakemista.

Rakas asuinpaikkani

Huokaus. Taas selvisi, nyt selvemmin kuin koskaan. Voisi sanoa, että oikein kimppu salamoita tippui taivaalta - tällä kertaa mun kohteliaisuuden puutteen taivaalta niiden muiden aivolohkomaastoon.

Vitun kusipäät! Hymyilette vain, kun teille ollaan tylyjä. Yritättekö peloissanne miellyttää muita, ettei teille vain tehtäisi pahaa? Ettei vaan tönästäisi teidän huteria yksipyöräisiänne kumoon ja hypittäisi teidän päällänne kunnes viimeinenkin toivon kyyneleenne ja uskon verenpisaranne olisi valunnut puroina hietikolle. On toki mahdollista, että joku saattaisi muovailla siitä märästä sannasta vielä rumemman kasan mitä te olette saaneet elämänne aikana aikaiseksi, mutta tyydyttekö siihen? Ja te pelkäätte. Pelkäätte ja kunnioitatte. Hänellä on suurenmoinen lahja olla noinkin väliinpitämätön meitä kohtaan; ei vilkaise meitä kohti edes kätellessä. Ooh, mikä arvokas yksilö. Niin te sanotte ja kumarratte syvään. Nyt sille paskapäälle voi hymyillä, kun se ei enää vaivaudu hymyilemään takaisin. Hei, me ollaan ansaittu sen luottamus, kun se uskaltaa olla meille samanlainen persläpi kuin me ollaan aina oltu sille. Hei, nyt me voidaan tehdä jotain vastapalveluksia! Voi tätä juhlan tuntua! Rakastakaamme häntä tasavertaisena yksilönämme. Polvistukaamme, seiskäämme ryhdissä, avatkaamme suumme, antakaamme kielemme vapaaksi ja viimeiseksi, muttei suinkaan vähäisimmäksi, toivokaamme ja rukoilkaamme, että hän armahtaa meitä kääntämällä selkäpuolensa meidän riemuksemme. Oi, kuinka paljon on kiitollisuutta, voimaa ja rohkeutta tässä hetkessä, kun saamme antaa rakkaudenosoituksiemme ja pyyteettömien hyvien tekojemme täyttää hänen sielunsa ja ruumiinsa kaikki sopukat. Kunpa hän vaan ei katkeroituisi ja paaduttaisi sydäntään. On surullista nähdä suurmiesten ja -naisten kaatuvan helvetin voimien ja tappavien kiusausten edessä. Voiko kaikkivoipaa, hyvää Jumalaa edes olla olemassa, jos hän sallii niinkin kirottujen asioiden kuin empatian, toisten huomioonottamisen ja lähimmäisen rakkauden riehua vapaana maailmassa ja riivata viattomia lapsiparkoja? Tämän profetian me voimme kuitenkin lukea Raamatustamme. Maailma on paha ja kadotuksen alla. Meidän pitää kilvoitella uskon tiellämme ja hylätä kaikki harhaopit, jotka syyttävät meitä kierossa omassatunnossamme. Ei kai ryssääkään olisi tapettu jos täällä perkele oltaisiin hempeilemään ruvettu!?

Lyhyesti: kääntäkää toinen poskenne vain silloin, kun teitä on lyöty - ei ikinä vapaaehtoisesti!*

Niksnaks

Pari päivää viime postauksesta. Seuraavaan kertaan voi mennä pidempäänkin. Multa on nimittäin kuollut yksi syy kirjoittaa blogia. Kirjoitan nykyään notepadille pientä päiväkirjaa. Se onnistuu hyvin, koska oon tietokoneen äärellä melkein kaiken ajan. Töissäkin pitää nykyään istua monta tuntia päivässä toimeettomana toimistohuoneessa. Ja kahvihuoneessa ne akat juoruilee, kun eräs toinen mieshenkilö on jo monta vuotta venytellyt seisovaltteen, kun ei muutakaan hommaa ole keksinyt. Propsit sille tyypille, kun kehtaa näyttää tylsyyden ja turhuutensa määrän. Äijäparalta on tosin homma mennyt vähän yli; pari kertaa olen nähnyt sen katsovat pornoa intternetistä.

Niin. Enää ei siis ole tarvetta kirjata kaikkia tapahtumia ylös. Mun pitänee keskittyä joihinkin erikoistapauksiin, teorioihin tai syventäviin kelailuihin. Kuulostaa harvinaisen tönköltä. Inhoan itseäni hetkinä joina kuulostaan tönköltä. Isä yritti pitkästä aikaa saada yhteyttä kännykällä. Luuri kiinni ja äänettömälle. Koko asia jännittää/stressaa. Se puskee vatsaa maitohapoille. Nyt on pakko syödä tai tajunta vääristyy. Se tuntuu jo. Vatsan hapot tekevät työtä päässä. Suolisto on kuulemma ihmisen toiset aivot - tunnen sen. Ja nyt tuo tuntemus kehottaa hakemaan alkosta pullon tai kaksi. Niin selvää, niin selvää. Syy juomiseen - jos nyt päätän mennä alkoon - on siis isän soiton, herkän vatsan, välipalan puutteen ja ylimääräisen rahan yhteisvaikutus. Pakko saada ruokaa! Tuo stressaantunut huudahdus on varmaan myös yksi tekijä. Niin. Tönkkö olo on myös yksi tekijä. Toisaalta se on myös oire. Ties mitkä asiat kiihdyttävät stressin oravanpyörää..

Neljä päivää puff

Lomat on lomittu ja arki kutsuu. Blogia ehti melkein tulla jo ikävä. Hmmm, olihan mulla toisaalta tietokone ahkerassa käytössä Tampereellakin.. En vaan jaksanut kirjottaa mitään. Hmmm, toisaalta kirjoitin paljon juttuja päiväkirjamaisesti notepadilla. Mietin kaikenlaista monenmoisissa olosuhteissa. Siis mieli oli erilaisissa tiloissa ja niitä tarkastelin, milloin mistäkin näkökulmasta. Elämä Tampereen kämpässä on hallittua kaaosta. Tiskejä, likaa, ruoantähteitä, sotkua. Väliinpitämättömyyttä ja rappiota joka kulmassa. Loistavaa vaihtelua tähän tiukkapiposuuteen. Olen kovin rentoutunut. Ja todella väsynyt. Nukuin viime yönä viisi tuntia ja nekin huonosti.

Exän kanssa menee taas mukavammin. Se oli hommannut kaksion sen uuden äijänsä kanssa. Kävin siellä katsomassa ja mulle tuli hassu olo. Itkin ja masentelin ja tyttö yritti parhaansa mukaan lohduttaa. Mä en itke kovin usein, joten tapahtunut oli hyvin tervetullut kaikinpuolin. En kuitenkaan niin rikki ollut miltä näytin. Oon kyllä rikki, mutta sillä hetkellä kun saan itkettyä, ongelmat ovat jo hyvässä mallissa. Pahinta on kaiken kovettava kylmyys. Nyt exä on täällä visiitillä ja näen sen tänään. Kaipa kaikki menee ihan jees.

Kämppiksen kanssa sujui kanssa hyvin. Juttu kulki ja tehtiinkin kaikkea poikkeuksellisen monipuolisesti. Me yleensä vaan jumitetaan, jutellaan jotain ja pelataan yhtä peliä kahestaan tietokoneella. Jep, that's happiness :o. Nyt katseltiin dokkareita, pelattiin muitakin pelejä ja käytiin ulkosalla. Jutteluaiheetkin vaihtelivat mukavasti. Jeps, mutta ketä tämmönen kiinnostaa? "Mua", huutaa laiha nuori mies takarivistä. Jassoo, niin itsellenihän mä tätä teen.

Muttajoo, oli kiva reissu kaikinpuolin. Ja polttelinhan mä siellä pilveä. Ei siellä muuta aktiviteettia oikein ole. Tai onhan siellä. Aina joku mielikuvituksellinen eläin keksisi jotain oivaltavaa ja hauskaa. Mut, toi porukka tuolla ei ole sellaisiin ihmisiin lukeutuvaa. Enkä mäkään, ikävä kyllä. Mä tykkään olla olosuhteiden orja ja nyt olosuhteet olivat hyvin kannabispainotteiset. Ja mikäs siinä. Polttelin neljä päivää ja huhheijjaa, kun oli jännät kelailut. Mielenkiintoisinta oli mielen rauhottuminen, jota tapahtui tapahtui päivä päivältä enemmän. Sain pilvestä koko ajan enemmän irti, koska pelkäsin ajatuksiani koko ajan vähemmän. Torstaina savujen jälkeen mä lähinnä murehdin ja stressasin pari tuntia. Huomasin omaa ja muiden itsekkyyttä, levottomuutta ja virheitä kaikessa. Se oli raskasta, mutta mä taistelin päättäväisenä. En jaksanut masentua ja antaa stressin voittaa. Yritin suhtautua jokaiseen pahaan ajatukseen nöyryydellä: "ahaa, no entäs sitten.. ahaa, no entäs sitten.."

Polttelin juuri sopivan ajan, eikä tänään tehnyt enää mieli polttelua eikä huonoa ruokavaliota. Nyt haluan uudistua ja ottaa vastaan uuden ajanjakson, johon syventyä. Ei vähään aikaan "kaikki mulle nyt" - filosofiaa, vaan jotain rauhallisempaa. Siitä ja kaikesta muustakin vähän myöhemmin lisää.

Margaritas ante porcos

Näin ikään. Kirjoitin suht. pitkän postauksen täynnä kivenkovaa asiaa huumausaineista. Kirjoitus alkoi sanoilla "Kivaa kivaa". Tämä ei alkanut. Jotenkin onnistuin vahinko-enter-painalluksen ja Explorerin stop-nappulan sarjalla tuhoamaan tekstin juurineen päivineen. Näin oli ilmeisesti Isän tahto. En jaksa työstää enää toista samanlaista, joten kirjoitan vastineeksi jotain tyhjänpäiväistä. Otin huomisen vapaaksi, ja lähden tänään Tampereelle, vanhaan kämppään kämppisten riesaksi. Siellä majailevat ex ja ex-kämppikset - ja ex-elämä? Kaikkia pitäisi tavata, kätellä ja muistella. Toivon mukavaa reissua, mutta eipä näistä koskaan tiedä. Jotain uutta kuitenkin.

Toivottavasti en tule enää koskaan - tai ainakaan pitkään aikaan - asumaan Tampereella. Tekisi mieli muuttaa sivarin jälkeen johonkin pienelle paikkakunnalle. Vaikkapa pohjoiseen. Lähihoitajakoulutus kiinnostaa päivä päivältä enemmän, kun vielä sosionomipääsykokeetkin menivät niin pahasti penkin alle. Huh, onneksi sivaria on vielä jäljellä pitkä tovi. Saa rentoutua. Tulevaisuuden suunnitelmat eivät ole mun alaani. Olis parempi ku pakotettais vaan jonnekin. Sais valittaa rauhassa ja taistella vastaan, mut silti ois pakko aloittaa jonkun opiskelu jossain vieraalla paikkakunnalla. Sais olla viaton uhri. Kai mulla on tosi syyllinen olo ku tuollaisia toivon.. :o Kaipa se on parempi, että asiat ovat juuri näin kuin ovatkin. Kappas, sieltä se kiitollisuus taas tupsahti. I'm feeling lucky today.

Väritesti

Tein väripsykologisen persoonallisuustestin. Osui hämmästyttävän hyvin kohdilleen. Piti oikein pysähtyä ja jäädä miettimään. Kiitos pcm266 - Itsesäälin suurlähettiläälle tästäkin testivinkistä :). Olin tänään hyvin masentunut, mutta tämä piristi mukavasti. Juuri tällaisista tiedonjyvistä mä pidän. Siis, siitä että mulle sanotaan suoraan missä mättää. Pahinta on yksinäinen, ontto tietämättömyys.

1. TILA JOTA TAVOITTELEE TAI TAVOITTEIDEN MÄÄRITTÄMÄ KÄYTTÄYTYMINEN
Tarve suurempaan vaikutuspiiriin tekee levottomaksi ja ohjaa toiveita ja haluja. Voi yrittää laajentaa aktiviteettiaan liian laajalle.

En ymmärrä mitä tuo suurempi vaikutuspiiri tarkoittaa, mutta kova suunnitelmointi ja halujen ohjaus mulla on päällä koko ajan. En tiedä mitä kannattaisi haluta tai toivoa. Usein tuntuu, että mulla on liian suuri päätösvalta haluihini. Voin blokata haluni pois hetkellä millä hyvänsä ja keskittyä "tärkeämpään" tavoitteeseen. Silti mulla on hyvin vähän aktiviteetteja tai tavoitteita ylipäätään. Mä venkoilen joka suuntaan, jonka jälkeen lysähdän voimattomana maahan.

2. TILA JOSSA ON TAI NYKYTILANTEESEEN SOPIVA KAYTTÄYTYMINEN.
Hellittämätön. Edellyttää että asiat menevät kuten hän itse tuntee ja yrittää säilyttää asemansa muuttumattomana.

Totta, vaikka en siitä pidäkään. Olen muka valmis muutokselle, mutta taistelen sitä vastaan kaikin keinoin, jos se ei ole minusta lähtöisin. Salaa toivon, että muutos tapahtuisi minusta riippumatta - että saisin taistella vastaan, mutta minut voitettaisiin. Haluan olla lapsi. Haluan, että mut isketään, mua viihdytetään, mut yllätetään ja hämmennetään. Haluan jopa sitä, että mulle tehtäisiin niin paljon pahaa, etten pystyisi kätkemään kyyneleitä. Yritän säilyttää tilanteen ennallaan, mutta toivon sydämestäni etteivät voimani riitä.

3. ESTETYT TILAT TAI EPÄSOPIVA KÄYTTÄYTYMINEN NYKYTILANTEESSA.
Halukas osallistumaan sosiaalisesti, mutta yrittää torjua ristiiriitoja ja häiriötä vähentääkseen jännitystä. Tuntee tilanteiden olevan vastustavia, olosuhteet pakottavat kompromissiin ja luopumaan nautinnoista toistaiseksi. Itsekeskeinen ja siksi helposti loukkaantuva, jääden etäiseksi kiintymyksissään.

Itsekeskeinen ja siksi helposti loukkaantuva? Tuota piti miettiä hetki. Jaa, että sen takia loukkaannun helposti. Etäinen ainakin olen, ja itsekeskeinen. Niin, ja helposti loukkaantuva. Olen aivan kamala. Olosuhteet todellakin pakottavat tekemään kompromisseja. Koko sukuni tuntuu olevan täynnä olosuhteiden uhreja. Kukaan ei mahtanut mitään. Haudalta puuttuu enää kimppu kukkia.

Ristiriitojen torjumista, järkihelvettiä. Levottomuus pakottaa miettimään, josko sitä ensi kerralla tekisi oikein, ettei tulisi enää näin paha olo. Mistä paha olo johtuu, loukkaantumisestako? Ja se johtuu itsekeskeisyydestä. Mites sitä saisi pois? Kokemalla empatiaa, kiinnostumalla muista, välittämällä...? Mites mä niitä asioita saisin? Missä ovat nyt tämän maan älyniekat ja viisaat? Kuka antaisi mulle neuvon? :P Vai olenko taas muka-avoin, ja mukavalmis muutokselle enkä oikeasti edes kysy neuvoa, vaan haen näillä lauseella - tälläkin - pelkästään huomiota, jolla pönkitän itsekeskeistä egoani? Onneksi mun ei tarvitse vastata noihin kysymyksiin. Huh, olisin liemessä. Onko ongelmani juuri se, etten yritä miettiä tarpeeksi? Tuo kysymys vie minut ainakin syvemmälle järkihelvettiin. Onko se edes ongelma? Onko väärin yrittää torjua ristiriitoja ja häiriöitä? Luulen, että suurin ongelmani lienee tuo herkkyys ja itsekeskeisyys. Ympäri mennään, yhteen tullaan.

4. STRESSIN LÄHTEET.
Stressiä fyysisten tai seksuaalisten halujen tukahduttamisesta, ja ruumiin tarpeiden laiminlyönnistä. Toteutumaton tarve olla tekemisissä samanhenkisten ihmisten kanssa, ja tarve erottautua joukosta. Paremmuuden halu eristää hänet ja estää valmiutta osallistua. Haluaisi kuitenkin antautua ja vapautua, mutta pitää sitä heikkoutena jota täytyy vastustaa. Ajattelee itsehillinnän lisäävän ylemmyyttä suhteessa muihin ja takaavan muiden arvostuksen erityis persoonana.

Tukahdutanko pornolla seksuaaliset haluni? Siitä minulla on huono omatunto. Ruumis on minulle vain stressintuottaja, jolla on vaativia toiveita. Joka päivä pitäisi syödä ja harrastaa jonkinlaista liikuntaa. Onneksi mun tulee tehtyä toista noista melkein joka päivä; 13km työmatka pitää pyöräillä, vielä kesän ajan, kun koulubussit eivät vielä kulje. Tuo, "Toteutumaton tarve olla tekemisissä samanhenkisten ihmisten kanssa, ja tarve erottautua joukosta", on taidetta. Olen oivaltanut sen monta kertaa aikaisemminkin. Ihmeellistä, että se tulee ilmi jossain typerässä väritestissä *haukkoo henkeä*. On muuten pirullinen yhtälö luoda yhteyttä ja eroavaisuutta samaan aikaan. Se ei vaan toimi. Arvostan suuresti kylmyyttäni, pitkämielisyyttäni ja viileyttäni, ja väheksyn ylimielisesti äkkipikaisuutta - varsinkin jos joku vihastuu herkästi. Toisaalta rakastan spontaaniutta ja naiiviuutta, ja vihaan yli kaiken harkittuja päätöksiä. Ihannoin tunteellisia ihmisiä, mutta heidän huonot päivänsä saavat mut äärimmäisen huonolle tuulelle ja katkeruuden valtaan. Jonkun läheisen ihmisen yksi tiuskasu voi tiputtaa minut oravanpyörästäni lohduttoman kylmälle maantielle.

Pelkään tunteitani ja koen niitä harvoin. Rakastan itseäni yhtä harvoin. Ennen tai jälkeen niitä hetkiä tulee kauhu; se saa mut tekemään suunnitelmia, jotta en kokisi samanlaista kokemusta enää uudestaan. Tuntuu, että ainoa toivoni olisi tyhmistyminen. Se, että suunnitelmani kusisivat ja joutuisin yhä uudestaan kokemaan kauhun ja rakkauden hetkiä. Hih, tämä kuulostaa niin toiveikkaalta ja kivalta. Olisi mukavaa jos joku jaksaisi lukea tämän ja kysyä/kommentoida jotain. Itsekeskeisyyteni pakottaa minut tietämättömyyteen muiden ongelmista - hehe, taas olosuhteiden uhri ;)

5. NYKYINEN ONGELMA.
Feels insufficiently valued in his existing situation, and is seeking different conditions in which he will have greater opportunity of demonstrating his worth. Takes a delight in action and wants to be respected and esteemed for his personal accomplishments.

Niin totta, niin totta. Mulla on vahva tunne siitä, että käytän voimavarani väärin tällä hetkellä. Tarvitsen kiitos ja huomiota, mutta saavutukseni ovat aivan liian pienet, jotta edes suostuisin ottamaan kiitosta vastaan. Haluaisin olla epäitsekkäämpi. Tai, niin... en tiedä miten siihen voisin vaikuttaa, mutta mun on vaikeaa näyttää se näissä olosuhteissa.

Haluaisin tehdä musiikkia, mutta tarvitsisin jonkun kaverin - yksin tulen liian ahdistuneeksi. Haluaisin käydä uskovaisten tilaisuuksissa, mutta mulla ei ole kyytiä millä mennä. Haluaisin rakastaa, mutta en rakasta...? Mitä tämä tarkoittaa, että olen ihanteitteni tasolla epäitsekäs, mutta käytännössä sitten en? Onko se jonkinlaista ulkokultaisuutta? Halu auttaa on kuitenkin todella syvällä, siihen sisältyy empatiaakin.. Onko nämä kaikki halut itsekkäitä? Kun on oikea tilanne - esim. kun exällä meni huonosti ja mä lohdutin sitä - mä kyllä laitan muiden ihmisten halut mun halujen edelle, mutta ääh.. en osaa luoda itse sellaisia tilanteita. Oon jotenkin ihmisriippuvainen, enkä pysty tekemään aloitteita. Pöytä pitäis kattaa mua varten ja sitten mä kyllä osaan syödä, opettaa muille pöytätavat, puhua mukavia ja kiittää kohteliaasti ruoasta. Mut tuntuu, et multa vaaditaan nimenomaan sitä pöydän kattamista. Vai onko se vain mun päässä oleva juttu, eikä sillä ole oikeaa todellisuuspohjaa? En tiedä, mut tällainen ajattelutyö on mukavaa. En osannut kelata asioitani itsenäisesti, vaan vaadittiin pöydän kattaminen - tämä testi- ja johan alkoi kynä luistaa. Hmm, ellei muita vastauksia, niin ainakin se, että tällaisia testejä pitää tehdä jatkossa lisää :)

1. Keltainen 2. Punainen 3. Sininen 4. Vihreä 5. Violetti 6. Harmaa 7. Musta 8. Ruskea
1. Keltainen 2. Punainen 3. Vihreä 4. Musta 5. Sininen 6. Violetti 7. Harmaa 8. Ruskea

Tuossa vielä ne mun värit, jotka valitsin.

Aivan pihalla

Sekoilin tänä aamuna, olin kai vähän väsynyt. Kumma, kun mä en saa millään nukuttua sitä kahdeksaa tuntia yössä, tai edes seitsemään - tasainen kuusi tuntia per yö olisi kullan arvoinen asia. Huoneeseen loukkuunjäänyt kärpänen ei antanut hetken rauhaa ja sai mut näkemään ilkeitä painajaisia ja sätkimään valveen ja unen välimaastossa. Herättyäni olin todella sekavassa olotilassa, eikä tietoisesta toiminnasta tullut yhtään mitään. Unohdin avaimen, vaihtovaatteet, lompakon, hengittämisen - jokaisen vuorollaan. Meinasin vielä työmatkalla ajaa pyörällä rekkaa päin.

Nukuin duunin vessassa. Ei täällä ole mulle töitäkään tarjolla, varsinkaan kesällä. Pakko vaan tulla joka hiton päivä tänne märehtimään turhana. No, en mä katkera oo. Tää on hyvä juttu, mut unta ois hyvä saada. Ei auttanut lääkkeet siihen. Mut väsymykseen ne auttaa. Mä en koe väsymystä ees aamuisin. Oon vaan tyhmä kone, joka yrittää suoriutua vaivalloisesti ylivoimaisesta tehtävästään; aivan pihalla kaikesta. Pitäisi... pakata.. reppu... jo... illalla.

Soitin exälle. Se oli ihan rikki mun mailista - hyvin positiivisessa mielessä. Oli pahoillaan, pyysi anteeksi. Kivaa. Menen ehkä katsomaan sitä sen uuteen kämppään ens viikonloppuna. Lupasin tulla jos se kirjoittaa mulle mailin torstaihin mennessä. Aloin heti kiristämään :p. Se on vähän sen luonteinen, että sitä pitää pitää kiinni lieassa. Muuten sen narsistiset ja pelokkaat tunteet ottaa ylivallan ja se kohtelee ihmisiä miten sattuu. Vähän lapsellinen siis, mut toisaalta mielettömän kypsä. Erikoinen, hullu. Tuskin tullaan ikinä eroamaan ihan kokonaan. Ollaan siis ystäviä, ei sekoilla. Hyvä niin, toivottavasti säilyy sellaisena. Tai ehkä painutaan yhteen vielä joskus. Se on sen ajan murhe..

Kiitos

Äidiltä tuli tekstari: "Olet ihan oikeassa että ei liian kiltti kannata olla; tekee oman olonsa vaikeaksi ja ei kai toisiakaan kohtaan oikein ole. Mutta ei kannata toiseen äärimmäisyyteenkään mennä. Minä lopetan (tai ainakin yritän lopettaa) hössötykseni. Pärjäile . T.äiti". Onko tämä palkka siitä, etten ole vastannut viikkoon vanhempieni soittoihin, tai siitä ilkeitä totuuksia pursuavasta mailista, jonka lähetin isälleni(heille)? Haa! Kapina on taas voittanut. En tosin tehnyt tätä tietoisesti. Mä en vain pystynyt vastaamaan enkä puhumaan heille mitään mukavaa. Mun pää toimii ilmeisesti tyylillä "ellet pysty puhumaan mukavia, avaudu". Tai, no.. tuota edeltää pitkä pitkä hiljaisuus, jonka suoritin mökkireissulla pari viikkoa sitten. Vanhempani eivät saaneet minusta mitään irti, ja pelkäsivät mun olevan masentunut. En mä kai ollut ees masentunut. Mua vaan oksetutti kaikki; vanhempani ja niiden maailma, jossa itsekin asun.

Saas nähdä meneekö exän kanssa samalla tavalla. Kirjoitin hänellekin mailin, vähän brutaalimman yksilön. Vihaisin ja varmasti lapsellisin maili, jonka olen ikinä kirjoittanut. Olin tyytyväinen, kun sain patoutumiani ulos. Koin vapautta. Siitä on siis aikaa jo useampi päivä. Sain vastauksenkin, mutta se oli hieman epäselvä. Pyysin selvennystä. Saas nähdä.

Nyt istuskelen täällä koneen ääressä. Työpäivää enää pari tuntia jäljellä ja oloni on raikas, kirkas ja kiitollinen. Kiitos tästä blogista, tästä päivästä, päivittäisestä ruoasta ja hyvistä hetkistä. Kiitos asioiden edistymisestä ja niistä monista ahdistuksista, jotka ovat saaneet minun pääni pyörälle ja muuttaneet sen suuntaa. Kiitos epävarmuudesta, joka on saanut minut miettimään asioita yhä uudelleen lapsenmielisesti ja nöyrästi. Ylpeys on saanut minut monta kertaa koukkuunsa, mutta ainainen, riistävä huono itsetunto, on saanut minut järkiini kerta toisensa jälkeen. Jeh, kiitos siitä ja paljon kiitoksia kiitollisuudesta - pitkästä aikaa sitäkin tunnetta. Tekee hyvää. Urasuunnitelmani vaihtuivat: En haluakaan isona onnelliseksi - haluan kiitolliseksi :]

Kysymyksiä ja sen sellaista

Mä tein tänään kaiken ihan ok. Heräsin aikasin, söin fiksusti ja ajallaan sekä suoritin sosiaaliset tilanteet rennosti, niistä jollakin tapaa myös nauttien. Autoin ihmisiä, mietin kaikenlaista, luin kirjaa, kuuntelin saarnaa ja kävin kuuntelemassa Jeesuksesta. Hallitsin itseni enkä sortunut suorittamiseen enkä stressiin. Tänään oli vapaapäivä ja onnistuin sen pyhittämisessä.

Miksi tällaisten päivien jälkeen musta sitten tuntuu tavallistakin tyhjemmältä? Onneksi talon emäntä ei ole löytänyt mun minttuviinapulloani. Jep, mä en asu yksin, enkä vanhempieni luona. Suoritan sivaria erään pariskunnan luona. Ehkä siitä joskus enemmän. Nyt korkkaan tuon pullon. Sopiskohan soijamaito sen kanssa... :p Taustamusiikiksi Masters at work - I am the black gold of the sun. Vaikka repeatilla, tarpeeksi hyvä biisi.

Lämpömittari ei voi olla toiminnassa. Nyt täällä on 24 astetta ja mä tärisen kylmyydestä. Laitoin villasukat. Nää toimii tosi hyvin näiden farkkujen kanssa. Exä auttoi mua keskittymään enemmän ulkonäkööni. Jotain hyvääkin sitten.. Niin kai. Soijamaito sopi todella hyvin. Olen yllättynyt. Hmm, tai voi olla, että olen vain iloinen, ettei mun tarvinnut juoda tota raakana.

Ää.. tästä hetkestä puuttuu ihminen. Mä en osaa tunnelmoida yksin. Kaiken tunnelmoinnin keskelle hyökkää ikävä, joka muuttaa kaiken itseriittoisuuden teeskentelyksi. Masennuslääkkeet vievät tietty kärjen tuolta tunteelta. Onneksi tajusin alkaa syödä niitä. Exän keksintö sekin. Vihaan itsesääliä itsessäni, enkä ole enää tehnyt sitä. On parempi olla about tunteeton kuin itsesäälissä, jota kukaan ei lohduta. Nykyään olen myös suvaitsevampi muiden virheitä kohtaan. Omianikin kai.

Jeesus, sivari, minttuviina, soijamaito ja masennuslääkkeet samassa postauksessa. Kai tässä nyt sitten testataan vakkarilukijoiden omistautuneisuutta, hööh :X. Jäävätköhän nämä mun jutut liian pintapuolisiksi, "mukaviksi merkityksettömiksi pohdinnoiksi"...? Onko mun ilmaisuni just sitä kuivaa kamaluutta jota kaikkein viimeiseksi haluaisin sen olevan? Niin mitä ihmeen kuivaa kamaluutta, mitä mä tuollakaan tarkoitin? Onko mun lauseissa mitään oivaltavaa? Mikä on parasta ja mikä huonointa? Onko itsensä epäileminen pahasta, vai tappaako tämä kaikki kyseleminen jännitteen? Tässä vaiheessa mä yleensä herkistyn kuuntelemaan mun järjen puhetta, joka suoltaa niin kepeästi hunajanmakuista sekäettää, että se tyynnyttäisi sekopäisimmänkin mielen; rauhoittaa. "Kunhan pysyt omana itsenäsi, rehellisenä ja avoimena, kaikki menee ihan hyvin. Kuhan muistat puhua juuri siitä mitä tunnet juuri nyt, tai mitä teet juuri tällä hetkellä. Siitähän kaikesta avautumisesta on kyse. Kun rakastat sitä mitä teet, muut tulevat myös rakastamaan aikaansaannoksiasi". Tuota en osaa kyseenalaistaa. Tehköön sen joku muu.

Silti niin kova ja ankea tunne. Sisällä kuohuu ja jokin huutaa siellä vastaan. Kaikki ei ole ok. Yksin. Ei rakkautta. Ikävä. Ihmistä kohtaan jota ei vielä tunne. Rakastan sinua se jokin siellä jossain. Haluan meidän kohtaavan vasta sitten, kun ikävöin tarpeeksi. Ettei sekin suhde menis päin mäntyjä. Mä en halua, et mua petetään enää kertaakaan. Miksi ihmiset pettää, miksi se sattuu? Alkoholi tekee mut kysymystuulelle. En tietenkään kysy sen takia, ettenkö tietäisi vastauksia. En halua edes miettiä sellaista. Haluan jonkun vastaavan, uskoa johonkuhun. Tai väitellä. Kunnon parisuhderiita tekisi nyt poikaa.

Kaadan toisen lasillisen. Ja vaihdan biisin. Ja klikkaan nappia.

Haavoitan halujani

Huh, kun on kuuma. Mittari näyttää täällä sisällä 26:tta astetta, mut tuntuu et tääl ois ainakin 30. Tää pistää pään pyörälle ja ajatukset katkonaisiksi. Miks mä aina puren mun poskeen haavoja? Ja sitten kun jommalla kummalla puolella suuta on jo kiva arpiesiintymä, mä hiplaan sitä kielellä kuin mikäkin neurootikon kouluesimerkki. Sitten taas puren uudestaan.

Tänään sain muitakin haavoja: revin päivällä vanhan haavan auki, ja illemmalla leikkasin leivän sijasta itseäni peukaloon - aikasemman arven alle! Mietin laastaria laittaessani, josko olisi aika ottaa elämä vähän huolellisemmin ja hitaammin. Syön ruokani aina liian kuumana ja juon teeni ennen kuin se ehtii jäähtyä. Mulla on koko ajan keskisuuri joukko pieniä semikipeitä kipupisteitä vartalossani, kun töksäytän ruumiinosiani oviin, ikkunoihin, ihmisiin ym. liikkuviin ja liikkumattomiin kohteisiin. Ovat kuulemma duunissakin oppineet, että oon hajamielinen. Mieli hajalla -> vartalo hajalla? Stressi ainakin vaikuttaa kaikkiin niveliin ja lihaksiin. Eli jos tietoisesti hidastaisin vauhtia a) törmäilisin vähemmän b) stressaisin vähemmän. Vai meneekö se ihan niin? No, kai tuota pitää testata.

Opettelin tänään sämpläystä ja omaksuin taas pisaran sen hienouksia - ja sen, että se on oikeastaan tavattoman helppoa hommaa ja, että siinä on miltei rajattomasti vapauksia ja mahdollisuuksia. Sama juttu kuin tämän bloggaamisen kanssa. Avautua saa mitä, miten ja mistä tahansa - tai sitten ihan mitä tahansa muuta. Mut mieli on katala ja tekee kaikkensa unohtaakseen kaikki hienoudet. Ainakin mun päässä on valloilla jokin laiskuuslogiikka, että kun on mahdollisuuksia, niin valitaan helpoin vaihtoehto -> that makes sense!! Helppoa, tavanomaista ja tylsää. Vähään tyytyminen ja tottumus ovatkin ne pahimmat luovuuden tappajat. Mä en halua urautua ja jäädä jumittamaan minkään asian kanssa vaan aion kehittyä kaikessa.

Tän voi tietty ymmärtää vähän liian mustavalkoisesti, kuten mä joskus tein. Mulla oli sillon netissä sellaset 'onnellisuus-sivut', jonne olin merkinnyt mun kaikki haluni, ja mitä niistä seuraa, ja mitä aion tehdä niiden eteen. Sivut olivat aika laajat itseasiassa. Todistelin niissä muunmuassa, että tuun kyllä varmasti saavuttamaan unelmani jos tiedän mitä aidosti haluan. Nojoo, mä en edelleenkään tiedä paljon mitään siitä mitä mä haluan elämältäni. Silloin ajattelin hamuavani rahaa, vaikka ihan "varmuuden vuoksi", jotta mulla, oivaltaessani syvimmät haluni, olisi mahdollisuus myös toteuttaa ne - olivat ne sitten mitä tahansa. Mut varmistelut haisee, ainakin tuollaiset epärealistiset. Mieluummin mä haen tuulettimen, etten läkähdy tämän helteen alle. Ja mieluummin mä varon telomasta itseäni puukkojen ynnä muiden kanssa. Onhan sekin tavallaan varman päälle ottamista, mut sitä mä ainakin haluan. Niin.. ja mul on jano.

Hugging the air

*Huokaus*, syvä sisäänhengitys ja tukahtunut äännähdys. Elimistö laittaa suun ja nielun lihakset koville tehdessään taidetta sielun surumielisyyden näyttämisessä. Nämä ovat juuri näitä ääniä, yksityiskohtineen päivineen, joita exäni vihasi ja pelkäsi. Julistavat tyytymättömyyttäni ja kiittämättömyyttäni. Antavat ympäristön ja itseni tietää olevansa arvottomia minun silmissäni - tai niin exäni ainakin ajatteli. Itse en tiedä mitä ajatella, tai tuntea. Voinko mä päättää jommasta kummasta? Voinko mä edes pohdiskella tuota kysymystä suistumatta mihinkään vapaan tahdon ongelmien noidankehähelvetteihin? Voinko mä pohdiskella yhtään mitään ilman, että löydän itseni pian jostain kehäpäätelmästä? Ja kehäpäätelmän jälkeen tulee taas toivoton huokaus, joka saa mut menemään jonnekin yksinäiseen paikkaan, kauas muista. Siellä ei ole kukaan sanomassa mitään pahaa mun huokauksista, enkä mä loukkaa siellä ketään. Mut sielläkään mä en oo "ihan ok". Yksinäisyydessä masenteleminenhan on omien haavojen nuolemista; kuka sitä porukassa tekisi? Se taas on itsesääliä, joka on itsekästä, joka on pahaa, joka on anteeksiantamatonta. En mä tosin aina ole näin huonoissa fiiliksissä, mut hyvin usein kuitenkin. Kai se johtuu yksinäisyydestä. Sekin on vaikea asia. Mä en erityisesti kaipaa enkä ikävöi ihmisiä. Mä oon kai menettänyt toivoni niiden suhteen(joskus about synnytyksen jälkeen *tukahtunut naurahdus*). Jos mä kokisin ikävää, mä voisin kai saadakin jonkinlaisen ihan oikean ihmissuhteen. Jos mä joskus itkisin, mä voisin kai joskus kokea myös iloa ja rauhaa. Eikä itsesäälissä voihkiminen ole aitoa, hyvää surua. Enkä usko! En usko, vaikka kuinka huutaisitte vastaan! Mut kukaan ei koskaan huuda, eikä edes kuiskaa..

Nyt löytyi selitys...

What Famous Leader Are You?

Teen harvoin minkäänlaisia testejä. Pitäisi varmaan tehdä useamminkin. Tämä oli nimittäin rohkaisevaa.

Masu pipi - complete

Puuh.. mikäs siinä on, kun suolistoni ei näytä tykkäävän ruoasta ollenkaan. Vatsa sanoo heti aijaijai, uiui kun jotain pistän suuhuni. Sitten puoli tuntia venausta ja kaikki muusit ja kiusaukset tulee rumasti ulos kulkematta lähtöruudun kautta. Ei tuo kai ole normaalia. Pystyn olemaan suurinpiirtein syömättä kaks-kolme päivää, enkä erityisemmin ees laihdu tänä aikana. Olisin mieluusti syömättä mitään. Juominen on eri asia. Rakastan vettä - harvoja asioita joista pidän todella paljon. Arvostan sitä. Kunnioitan sitä. Blääh.. mut tää ruoka-asia kalvaa mieltä ja ruumista. Vatsa sattuu aina, söin tai en. Äiti on aina sanonut mua herkkävatsaseksi. Kai mä stressaan vatsalla. Mä tunnun kyllä stressaavan ihan koko vartalolla. Kaikki on aina jumissa, mut ei se oo lopulta niin paha juttu, kun sitten voi venytellä tai maata jne. Vatsaan ei auta mikään. Ei mikään, korkeintaan paastoaminen.

Hahmottelua

Olen muutoksen kourissa. Jotain tapahtuu. Monta päivää kestänyt itsetuhon ja välinpitämättömyyden ryöpytys on heittänyt päälleni tarpeeksi paskaa. Vielä äsken meinasin tukehtuvani, mutta sitten vaistomaisesti nousin vuoren päälle ja nyt näen kaiken selkeästi. Edelleen paskaa lapioitavana reilusti ja naamakin on enemmän kuran peitossa mitä ikinä. Ylisanoja ja orastavaa runoutta. Mutta kaikesta huolimatta ymmärsin tänään jotain uutta. Viha vapauttaa. Puhun lämpimikseni - mitään ei kannata ottaa kirjaimellisesti. Ei niin, että sanoisin jotain hienoa kaunein sanakääntein, vaan se idea siellä taustalla, jota yritän valottaa pienillä valopilkuillani. Kauniita, hankalia adjektiiveja - ei sen takia, että yrittäisin olla tyylikäs - vaan, että idea tulisi esille. Ai mikä idea? Ehkei tässä vielä näy mikään idea. Jonkinlaista kirjoitteluun totuttelua tämä bloggaus on varmasti vielä pitkän ajan. Haparointia ja oman tyylin etsimistä. Jotain sellaista tyyliä koitan kehittää, jossa olisi helppo jatkaa aiheesta toiseen varsin sujuvasti. Jostain syystä en ole käyttänyt kappalejakoa ollenkaan. Näin tämä sujuukin helpommin. Olisi kiva osata puhua paljon tekstiä yhteen pötköön vaihdellen aihetta kiinnostavasti ja sulavasti eri näkökulmien kautta ja palata sitten mukavasti lopettavaan tiivistelmään. Ikäänkuin openmic-räppäri, jonka pitää koko ajan improvisoida yhä uudestaan ja uudestaan ja käyttää mielikuvia ja koko persoonaa hyödyksi. Mun ominaisuuksia ovat rehellisyys, avoimuus, herkkyys ja suoruus. Mä myös haluan selittää viimeiseen asti kaikenmoista. Se menee usein liiallisuuksiin, kuten nyt, kun vatvon tällaisia turhuuksia. Säilyttää tämäkin postaus jotenkin rakenteensa. Nyt, kun keksisi vielä jonkun hyvän lopetuksen, joka tiivistäisi kaiken sanomani asian mukavasti ja tyylikkäästi kauniiksi paketiksi. Tämän blogin kirjoittaminen on eräs muutosprosessin merkki. Saas nähdä mitä kaikkea ja millä tyylillä tänne vielä ilmaantuu. Tänään oli vapaapäivä, huomenna ei. *sigh*

Vieläkään ei ole tullut päätettyä suuntaa

Näin ikään. Nyt se alkaa. Ensimmäinen tekohengityksen ripe tälle kuolemaantuomitulle yritykselle tuottaa jotain mielenkiintoista sinulle ja minulle. Ongelmia riittää. Yksi niistä on linjaukseni; mikä asenteeni tulee olemaan, mikä on näkökulmani - mikä toimikoon otsikkona? "Se blogi oli sen niminen ja se puhui siitä sillä tavalla". Mulla on sata ajatusta joista jokainen pysyy mielessäni hetken aikaa ja jokaisen flippauksen jälkeen päädyn epätoivon partaalle, eli seuraavalle askelmalle -> vieläkään ei ole tullut päätettyä suuntaa. Tämä on kaikille yhteistä. Voi kun fiksua. Olen todella kyllästynyt itseeni, sitä en aio kieltää. Joka päivä kuitenkin yllätyn positiivisesti itseni puolesta. Tämä tulee olemaan rehellinen blogi. Se on eräs suuntaviiva. Tässä tullaan sanomaan kaikki. Todennäköisesti teen paljon virheitä ja annan helppoja vinkkejä identiteettini tunnistamiseen. Tuleva paljastuminen voi olla suurin syyni tämän blogin kirjoittamiseen. Mä olen universumini suurin jossittelija. Musta on vaikea ottaa selkoa, vielä vaikeampi mut on saada kiinni. Yritän ihan tosissaan luoda tekstiä, joka on vankassa yhteydessä lukijan välillä. Hehheh, eli tuo tarkoitti sitä, että lukija voi sanoa "ahaa, tuota hän varmasti tarkoitti", you know. Kieleni on takertelevaa eikä mulla ole vertailukohteita. Mulla on huono muisti enkä pysy mukana maailmanmenossa. Mä tuun kirjoittamaan tähän ihan mitä sylki suuhun tuo. En blokkaa mitään ja niille jotka sanoo, et "hohhoijjaa, ei kirjoittamisessa tuosta oo kysymys - sä pistät ilmoille vaan sketsejä, etkä väritä niitä loppuun" mä haluisin sanoa, et "niinpä, mulle ei oo teille mitään annettavaa". Ehkä sitten hekin kuuntelevat. Usein sellaiset ihmiset kuitenkin ovat ylpeitä ja itseään täynnä; ovat saaneet paljon aikaiseksi. Mä en saa paljoakaan aikaiseksi. Mun hommat jää kesken, enkä kuuntele kehuvia ihmisiä. Ei ne tiedä kuinka keskeneräisiä töitä he arvostelevat. Mä en kuuntele ihmisiä, jotka eivät kuuntele. Mä harvoin kuuntelen siis itseäni. Tai kuuntelen mä muita. Niin kovasti, mut eri planeetalta käsin. Mittasuhteet on vaan sanoja, jotka on mukana samassa kielessä. Sekopäinen idea tekee ihmisistä sekopäitä. Loppujen lopuksi mä oon narsistinen kusipää. Mä haluan tehdä hyvää, mut en oo tulossa mun planeetalta pois. Se tekee mut onnettomaksi, mut mä en mahda sille mitään. Mun planeetta on täynnä aseita, joilla hiljennetään ton ajatuksen kyseenalaistajaspaceshipit. Mä näytän miettiväni paljon kaikenlaista, mut moni mun teko on kuin pieru tuulessa - mä vaan teen sen. Moni mun superpitkä ajattelusessio tiivistyy impulsiiviseen "vedänpä kännit" - oivallukseen. Ajatukset ja tunteet ovat omissa mökeissään, kaikelta piilossa. Kiitos kaunis. Seuraava postaus on toivottavasti vähemmän teoreettinen. Tuskinpa kuitenkaan.