Mä tein tänään kaiken ihan ok. Heräsin aikasin, söin fiksusti ja ajallaan sekä suoritin sosiaaliset tilanteet rennosti, niistä jollakin tapaa myös nauttien. Autoin ihmisiä, mietin kaikenlaista, luin kirjaa, kuuntelin saarnaa ja kävin kuuntelemassa Jeesuksesta. Hallitsin itseni enkä sortunut suorittamiseen enkä stressiin. Tänään oli vapaapäivä ja onnistuin sen pyhittämisessä.
Miksi tällaisten päivien jälkeen musta sitten tuntuu tavallistakin tyhjemmältä? Onneksi talon emäntä ei ole löytänyt mun minttuviinapulloani. Jep, mä en asu yksin, enkä vanhempieni luona. Suoritan sivaria erään pariskunnan luona. Ehkä siitä joskus enemmän. Nyt korkkaan tuon pullon. Sopiskohan soijamaito sen kanssa... :p Taustamusiikiksi Masters at work - I am the black gold of the sun. Vaikka repeatilla, tarpeeksi hyvä biisi.
Lämpömittari ei voi olla toiminnassa. Nyt täällä on 24 astetta ja mä tärisen kylmyydestä. Laitoin villasukat. Nää toimii tosi hyvin näiden farkkujen kanssa. Exä auttoi mua keskittymään enemmän ulkonäkööni. Jotain hyvääkin sitten.. Niin kai. Soijamaito sopi todella hyvin. Olen yllättynyt. Hmm, tai voi olla, että olen vain iloinen, ettei mun tarvinnut juoda tota raakana.
Ää.. tästä hetkestä puuttuu ihminen. Mä en osaa tunnelmoida yksin. Kaiken tunnelmoinnin keskelle hyökkää ikävä, joka muuttaa kaiken itseriittoisuuden teeskentelyksi. Masennuslääkkeet vievät tietty kärjen tuolta tunteelta. Onneksi tajusin alkaa syödä niitä. Exän keksintö sekin. Vihaan itsesääliä itsessäni, enkä ole enää tehnyt sitä. On parempi olla about tunteeton kuin itsesäälissä, jota kukaan ei lohduta. Nykyään olen myös suvaitsevampi muiden virheitä kohtaan. Omianikin kai.
Jeesus, sivari, minttuviina, soijamaito ja masennuslääkkeet samassa postauksessa. Kai tässä nyt sitten testataan vakkarilukijoiden omistautuneisuutta, hööh :X. Jäävätköhän nämä mun jutut liian pintapuolisiksi, "mukaviksi merkityksettömiksi pohdinnoiksi"...? Onko mun ilmaisuni just sitä kuivaa kamaluutta jota kaikkein viimeiseksi haluaisin sen olevan? Niin mitä ihmeen kuivaa kamaluutta, mitä mä tuollakaan tarkoitin? Onko mun lauseissa mitään oivaltavaa? Mikä on parasta ja mikä huonointa? Onko itsensä epäileminen pahasta, vai tappaako tämä kaikki kyseleminen jännitteen? Tässä vaiheessa mä yleensä herkistyn kuuntelemaan mun järjen puhetta, joka suoltaa niin kepeästi hunajanmakuista sekäettää, että se tyynnyttäisi sekopäisimmänkin mielen; rauhoittaa. "Kunhan pysyt omana itsenäsi, rehellisenä ja avoimena, kaikki menee ihan hyvin. Kuhan muistat puhua juuri siitä mitä tunnet juuri nyt, tai mitä teet juuri tällä hetkellä. Siitähän kaikesta avautumisesta on kyse. Kun rakastat sitä mitä teet, muut tulevat myös rakastamaan aikaansaannoksiasi". Tuota en osaa kyseenalaistaa. Tehköön sen joku muu.
Silti niin kova ja ankea tunne. Sisällä kuohuu ja jokin huutaa siellä vastaan. Kaikki ei ole ok. Yksin. Ei rakkautta. Ikävä. Ihmistä kohtaan jota ei vielä tunne. Rakastan sinua se jokin siellä jossain. Haluan meidän kohtaavan vasta sitten, kun ikävöin tarpeeksi. Ettei sekin suhde menis päin mäntyjä. Mä en halua, et mua petetään enää kertaakaan. Miksi ihmiset pettää, miksi se sattuu? Alkoholi tekee mut kysymystuulelle. En tietenkään kysy sen takia, ettenkö tietäisi vastauksia. En halua edes miettiä sellaista. Haluan jonkun vastaavan, uskoa johonkuhun. Tai väitellä. Kunnon parisuhderiita tekisi nyt poikaa.
Kaadan toisen lasillisen. Ja vaihdan biisin. Ja klikkaan nappia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti