Hugging the air

*Huokaus*, syvä sisäänhengitys ja tukahtunut äännähdys. Elimistö laittaa suun ja nielun lihakset koville tehdessään taidetta sielun surumielisyyden näyttämisessä. Nämä ovat juuri näitä ääniä, yksityiskohtineen päivineen, joita exäni vihasi ja pelkäsi. Julistavat tyytymättömyyttäni ja kiittämättömyyttäni. Antavat ympäristön ja itseni tietää olevansa arvottomia minun silmissäni - tai niin exäni ainakin ajatteli. Itse en tiedä mitä ajatella, tai tuntea. Voinko mä päättää jommasta kummasta? Voinko mä edes pohdiskella tuota kysymystä suistumatta mihinkään vapaan tahdon ongelmien noidankehähelvetteihin? Voinko mä pohdiskella yhtään mitään ilman, että löydän itseni pian jostain kehäpäätelmästä? Ja kehäpäätelmän jälkeen tulee taas toivoton huokaus, joka saa mut menemään jonnekin yksinäiseen paikkaan, kauas muista. Siellä ei ole kukaan sanomassa mitään pahaa mun huokauksista, enkä mä loukkaa siellä ketään. Mut sielläkään mä en oo "ihan ok". Yksinäisyydessä masenteleminenhan on omien haavojen nuolemista; kuka sitä porukassa tekisi? Se taas on itsesääliä, joka on itsekästä, joka on pahaa, joka on anteeksiantamatonta. En mä tosin aina ole näin huonoissa fiiliksissä, mut hyvin usein kuitenkin. Kai se johtuu yksinäisyydestä. Sekin on vaikea asia. Mä en erityisesti kaipaa enkä ikävöi ihmisiä. Mä oon kai menettänyt toivoni niiden suhteen(joskus about synnytyksen jälkeen *tukahtunut naurahdus*). Jos mä kokisin ikävää, mä voisin kai saadakin jonkinlaisen ihan oikean ihmissuhteen. Jos mä joskus itkisin, mä voisin kai joskus kokea myös iloa ja rauhaa. Eikä itsesäälissä voihkiminen ole aitoa, hyvää surua. Enkä usko! En usko, vaikka kuinka huutaisitte vastaan! Mut kukaan ei koskaan huuda, eikä edes kuiskaa..