Hahmottelua

Olen muutoksen kourissa. Jotain tapahtuu. Monta päivää kestänyt itsetuhon ja välinpitämättömyyden ryöpytys on heittänyt päälleni tarpeeksi paskaa. Vielä äsken meinasin tukehtuvani, mutta sitten vaistomaisesti nousin vuoren päälle ja nyt näen kaiken selkeästi. Edelleen paskaa lapioitavana reilusti ja naamakin on enemmän kuran peitossa mitä ikinä. Ylisanoja ja orastavaa runoutta. Mutta kaikesta huolimatta ymmärsin tänään jotain uutta. Viha vapauttaa. Puhun lämpimikseni - mitään ei kannata ottaa kirjaimellisesti. Ei niin, että sanoisin jotain hienoa kaunein sanakääntein, vaan se idea siellä taustalla, jota yritän valottaa pienillä valopilkuillani. Kauniita, hankalia adjektiiveja - ei sen takia, että yrittäisin olla tyylikäs - vaan, että idea tulisi esille. Ai mikä idea? Ehkei tässä vielä näy mikään idea. Jonkinlaista kirjoitteluun totuttelua tämä bloggaus on varmasti vielä pitkän ajan. Haparointia ja oman tyylin etsimistä. Jotain sellaista tyyliä koitan kehittää, jossa olisi helppo jatkaa aiheesta toiseen varsin sujuvasti. Jostain syystä en ole käyttänyt kappalejakoa ollenkaan. Näin tämä sujuukin helpommin. Olisi kiva osata puhua paljon tekstiä yhteen pötköön vaihdellen aihetta kiinnostavasti ja sulavasti eri näkökulmien kautta ja palata sitten mukavasti lopettavaan tiivistelmään. Ikäänkuin openmic-räppäri, jonka pitää koko ajan improvisoida yhä uudestaan ja uudestaan ja käyttää mielikuvia ja koko persoonaa hyödyksi. Mun ominaisuuksia ovat rehellisyys, avoimuus, herkkyys ja suoruus. Mä myös haluan selittää viimeiseen asti kaikenmoista. Se menee usein liiallisuuksiin, kuten nyt, kun vatvon tällaisia turhuuksia. Säilyttää tämäkin postaus jotenkin rakenteensa. Nyt, kun keksisi vielä jonkun hyvän lopetuksen, joka tiivistäisi kaiken sanomani asian mukavasti ja tyylikkäästi kauniiksi paketiksi. Tämän blogin kirjoittaminen on eräs muutosprosessin merkki. Saas nähdä mitä kaikkea ja millä tyylillä tänne vielä ilmaantuu. Tänään oli vapaapäivä, huomenna ei. *sigh*