Kysymyksiä ja sen sellaista

Mä tein tänään kaiken ihan ok. Heräsin aikasin, söin fiksusti ja ajallaan sekä suoritin sosiaaliset tilanteet rennosti, niistä jollakin tapaa myös nauttien. Autoin ihmisiä, mietin kaikenlaista, luin kirjaa, kuuntelin saarnaa ja kävin kuuntelemassa Jeesuksesta. Hallitsin itseni enkä sortunut suorittamiseen enkä stressiin. Tänään oli vapaapäivä ja onnistuin sen pyhittämisessä.

Miksi tällaisten päivien jälkeen musta sitten tuntuu tavallistakin tyhjemmältä? Onneksi talon emäntä ei ole löytänyt mun minttuviinapulloani. Jep, mä en asu yksin, enkä vanhempieni luona. Suoritan sivaria erään pariskunnan luona. Ehkä siitä joskus enemmän. Nyt korkkaan tuon pullon. Sopiskohan soijamaito sen kanssa... :p Taustamusiikiksi Masters at work - I am the black gold of the sun. Vaikka repeatilla, tarpeeksi hyvä biisi.

Lämpömittari ei voi olla toiminnassa. Nyt täällä on 24 astetta ja mä tärisen kylmyydestä. Laitoin villasukat. Nää toimii tosi hyvin näiden farkkujen kanssa. Exä auttoi mua keskittymään enemmän ulkonäkööni. Jotain hyvääkin sitten.. Niin kai. Soijamaito sopi todella hyvin. Olen yllättynyt. Hmm, tai voi olla, että olen vain iloinen, ettei mun tarvinnut juoda tota raakana.

Ää.. tästä hetkestä puuttuu ihminen. Mä en osaa tunnelmoida yksin. Kaiken tunnelmoinnin keskelle hyökkää ikävä, joka muuttaa kaiken itseriittoisuuden teeskentelyksi. Masennuslääkkeet vievät tietty kärjen tuolta tunteelta. Onneksi tajusin alkaa syödä niitä. Exän keksintö sekin. Vihaan itsesääliä itsessäni, enkä ole enää tehnyt sitä. On parempi olla about tunteeton kuin itsesäälissä, jota kukaan ei lohduta. Nykyään olen myös suvaitsevampi muiden virheitä kohtaan. Omianikin kai.

Jeesus, sivari, minttuviina, soijamaito ja masennuslääkkeet samassa postauksessa. Kai tässä nyt sitten testataan vakkarilukijoiden omistautuneisuutta, hööh :X. Jäävätköhän nämä mun jutut liian pintapuolisiksi, "mukaviksi merkityksettömiksi pohdinnoiksi"...? Onko mun ilmaisuni just sitä kuivaa kamaluutta jota kaikkein viimeiseksi haluaisin sen olevan? Niin mitä ihmeen kuivaa kamaluutta, mitä mä tuollakaan tarkoitin? Onko mun lauseissa mitään oivaltavaa? Mikä on parasta ja mikä huonointa? Onko itsensä epäileminen pahasta, vai tappaako tämä kaikki kyseleminen jännitteen? Tässä vaiheessa mä yleensä herkistyn kuuntelemaan mun järjen puhetta, joka suoltaa niin kepeästi hunajanmakuista sekäettää, että se tyynnyttäisi sekopäisimmänkin mielen; rauhoittaa. "Kunhan pysyt omana itsenäsi, rehellisenä ja avoimena, kaikki menee ihan hyvin. Kuhan muistat puhua juuri siitä mitä tunnet juuri nyt, tai mitä teet juuri tällä hetkellä. Siitähän kaikesta avautumisesta on kyse. Kun rakastat sitä mitä teet, muut tulevat myös rakastamaan aikaansaannoksiasi". Tuota en osaa kyseenalaistaa. Tehköön sen joku muu.

Silti niin kova ja ankea tunne. Sisällä kuohuu ja jokin huutaa siellä vastaan. Kaikki ei ole ok. Yksin. Ei rakkautta. Ikävä. Ihmistä kohtaan jota ei vielä tunne. Rakastan sinua se jokin siellä jossain. Haluan meidän kohtaavan vasta sitten, kun ikävöin tarpeeksi. Ettei sekin suhde menis päin mäntyjä. Mä en halua, et mua petetään enää kertaakaan. Miksi ihmiset pettää, miksi se sattuu? Alkoholi tekee mut kysymystuulelle. En tietenkään kysy sen takia, ettenkö tietäisi vastauksia. En halua edes miettiä sellaista. Haluan jonkun vastaavan, uskoa johonkuhun. Tai väitellä. Kunnon parisuhderiita tekisi nyt poikaa.

Kaadan toisen lasillisen. Ja vaihdan biisin. Ja klikkaan nappia.

Haavoitan halujani

Huh, kun on kuuma. Mittari näyttää täällä sisällä 26:tta astetta, mut tuntuu et tääl ois ainakin 30. Tää pistää pään pyörälle ja ajatukset katkonaisiksi. Miks mä aina puren mun poskeen haavoja? Ja sitten kun jommalla kummalla puolella suuta on jo kiva arpiesiintymä, mä hiplaan sitä kielellä kuin mikäkin neurootikon kouluesimerkki. Sitten taas puren uudestaan.

Tänään sain muitakin haavoja: revin päivällä vanhan haavan auki, ja illemmalla leikkasin leivän sijasta itseäni peukaloon - aikasemman arven alle! Mietin laastaria laittaessani, josko olisi aika ottaa elämä vähän huolellisemmin ja hitaammin. Syön ruokani aina liian kuumana ja juon teeni ennen kuin se ehtii jäähtyä. Mulla on koko ajan keskisuuri joukko pieniä semikipeitä kipupisteitä vartalossani, kun töksäytän ruumiinosiani oviin, ikkunoihin, ihmisiin ym. liikkuviin ja liikkumattomiin kohteisiin. Ovat kuulemma duunissakin oppineet, että oon hajamielinen. Mieli hajalla -> vartalo hajalla? Stressi ainakin vaikuttaa kaikkiin niveliin ja lihaksiin. Eli jos tietoisesti hidastaisin vauhtia a) törmäilisin vähemmän b) stressaisin vähemmän. Vai meneekö se ihan niin? No, kai tuota pitää testata.

Opettelin tänään sämpläystä ja omaksuin taas pisaran sen hienouksia - ja sen, että se on oikeastaan tavattoman helppoa hommaa ja, että siinä on miltei rajattomasti vapauksia ja mahdollisuuksia. Sama juttu kuin tämän bloggaamisen kanssa. Avautua saa mitä, miten ja mistä tahansa - tai sitten ihan mitä tahansa muuta. Mut mieli on katala ja tekee kaikkensa unohtaakseen kaikki hienoudet. Ainakin mun päässä on valloilla jokin laiskuuslogiikka, että kun on mahdollisuuksia, niin valitaan helpoin vaihtoehto -> that makes sense!! Helppoa, tavanomaista ja tylsää. Vähään tyytyminen ja tottumus ovatkin ne pahimmat luovuuden tappajat. Mä en halua urautua ja jäädä jumittamaan minkään asian kanssa vaan aion kehittyä kaikessa.

Tän voi tietty ymmärtää vähän liian mustavalkoisesti, kuten mä joskus tein. Mulla oli sillon netissä sellaset 'onnellisuus-sivut', jonne olin merkinnyt mun kaikki haluni, ja mitä niistä seuraa, ja mitä aion tehdä niiden eteen. Sivut olivat aika laajat itseasiassa. Todistelin niissä muunmuassa, että tuun kyllä varmasti saavuttamaan unelmani jos tiedän mitä aidosti haluan. Nojoo, mä en edelleenkään tiedä paljon mitään siitä mitä mä haluan elämältäni. Silloin ajattelin hamuavani rahaa, vaikka ihan "varmuuden vuoksi", jotta mulla, oivaltaessani syvimmät haluni, olisi mahdollisuus myös toteuttaa ne - olivat ne sitten mitä tahansa. Mut varmistelut haisee, ainakin tuollaiset epärealistiset. Mieluummin mä haen tuulettimen, etten läkähdy tämän helteen alle. Ja mieluummin mä varon telomasta itseäni puukkojen ynnä muiden kanssa. Onhan sekin tavallaan varman päälle ottamista, mut sitä mä ainakin haluan. Niin.. ja mul on jano.

Hugging the air

*Huokaus*, syvä sisäänhengitys ja tukahtunut äännähdys. Elimistö laittaa suun ja nielun lihakset koville tehdessään taidetta sielun surumielisyyden näyttämisessä. Nämä ovat juuri näitä ääniä, yksityiskohtineen päivineen, joita exäni vihasi ja pelkäsi. Julistavat tyytymättömyyttäni ja kiittämättömyyttäni. Antavat ympäristön ja itseni tietää olevansa arvottomia minun silmissäni - tai niin exäni ainakin ajatteli. Itse en tiedä mitä ajatella, tai tuntea. Voinko mä päättää jommasta kummasta? Voinko mä edes pohdiskella tuota kysymystä suistumatta mihinkään vapaan tahdon ongelmien noidankehähelvetteihin? Voinko mä pohdiskella yhtään mitään ilman, että löydän itseni pian jostain kehäpäätelmästä? Ja kehäpäätelmän jälkeen tulee taas toivoton huokaus, joka saa mut menemään jonnekin yksinäiseen paikkaan, kauas muista. Siellä ei ole kukaan sanomassa mitään pahaa mun huokauksista, enkä mä loukkaa siellä ketään. Mut sielläkään mä en oo "ihan ok". Yksinäisyydessä masenteleminenhan on omien haavojen nuolemista; kuka sitä porukassa tekisi? Se taas on itsesääliä, joka on itsekästä, joka on pahaa, joka on anteeksiantamatonta. En mä tosin aina ole näin huonoissa fiiliksissä, mut hyvin usein kuitenkin. Kai se johtuu yksinäisyydestä. Sekin on vaikea asia. Mä en erityisesti kaipaa enkä ikävöi ihmisiä. Mä oon kai menettänyt toivoni niiden suhteen(joskus about synnytyksen jälkeen *tukahtunut naurahdus*). Jos mä kokisin ikävää, mä voisin kai saadakin jonkinlaisen ihan oikean ihmissuhteen. Jos mä joskus itkisin, mä voisin kai joskus kokea myös iloa ja rauhaa. Eikä itsesäälissä voihkiminen ole aitoa, hyvää surua. Enkä usko! En usko, vaikka kuinka huutaisitte vastaan! Mut kukaan ei koskaan huuda, eikä edes kuiskaa..

Nyt löytyi selitys...

What Famous Leader Are You?

Teen harvoin minkäänlaisia testejä. Pitäisi varmaan tehdä useamminkin. Tämä oli nimittäin rohkaisevaa.

Masu pipi - complete

Puuh.. mikäs siinä on, kun suolistoni ei näytä tykkäävän ruoasta ollenkaan. Vatsa sanoo heti aijaijai, uiui kun jotain pistän suuhuni. Sitten puoli tuntia venausta ja kaikki muusit ja kiusaukset tulee rumasti ulos kulkematta lähtöruudun kautta. Ei tuo kai ole normaalia. Pystyn olemaan suurinpiirtein syömättä kaks-kolme päivää, enkä erityisemmin ees laihdu tänä aikana. Olisin mieluusti syömättä mitään. Juominen on eri asia. Rakastan vettä - harvoja asioita joista pidän todella paljon. Arvostan sitä. Kunnioitan sitä. Blääh.. mut tää ruoka-asia kalvaa mieltä ja ruumista. Vatsa sattuu aina, söin tai en. Äiti on aina sanonut mua herkkävatsaseksi. Kai mä stressaan vatsalla. Mä tunnun kyllä stressaavan ihan koko vartalolla. Kaikki on aina jumissa, mut ei se oo lopulta niin paha juttu, kun sitten voi venytellä tai maata jne. Vatsaan ei auta mikään. Ei mikään, korkeintaan paastoaminen.

Hahmottelua

Olen muutoksen kourissa. Jotain tapahtuu. Monta päivää kestänyt itsetuhon ja välinpitämättömyyden ryöpytys on heittänyt päälleni tarpeeksi paskaa. Vielä äsken meinasin tukehtuvani, mutta sitten vaistomaisesti nousin vuoren päälle ja nyt näen kaiken selkeästi. Edelleen paskaa lapioitavana reilusti ja naamakin on enemmän kuran peitossa mitä ikinä. Ylisanoja ja orastavaa runoutta. Mutta kaikesta huolimatta ymmärsin tänään jotain uutta. Viha vapauttaa. Puhun lämpimikseni - mitään ei kannata ottaa kirjaimellisesti. Ei niin, että sanoisin jotain hienoa kaunein sanakääntein, vaan se idea siellä taustalla, jota yritän valottaa pienillä valopilkuillani. Kauniita, hankalia adjektiiveja - ei sen takia, että yrittäisin olla tyylikäs - vaan, että idea tulisi esille. Ai mikä idea? Ehkei tässä vielä näy mikään idea. Jonkinlaista kirjoitteluun totuttelua tämä bloggaus on varmasti vielä pitkän ajan. Haparointia ja oman tyylin etsimistä. Jotain sellaista tyyliä koitan kehittää, jossa olisi helppo jatkaa aiheesta toiseen varsin sujuvasti. Jostain syystä en ole käyttänyt kappalejakoa ollenkaan. Näin tämä sujuukin helpommin. Olisi kiva osata puhua paljon tekstiä yhteen pötköön vaihdellen aihetta kiinnostavasti ja sulavasti eri näkökulmien kautta ja palata sitten mukavasti lopettavaan tiivistelmään. Ikäänkuin openmic-räppäri, jonka pitää koko ajan improvisoida yhä uudestaan ja uudestaan ja käyttää mielikuvia ja koko persoonaa hyödyksi. Mun ominaisuuksia ovat rehellisyys, avoimuus, herkkyys ja suoruus. Mä myös haluan selittää viimeiseen asti kaikenmoista. Se menee usein liiallisuuksiin, kuten nyt, kun vatvon tällaisia turhuuksia. Säilyttää tämäkin postaus jotenkin rakenteensa. Nyt, kun keksisi vielä jonkun hyvän lopetuksen, joka tiivistäisi kaiken sanomani asian mukavasti ja tyylikkäästi kauniiksi paketiksi. Tämän blogin kirjoittaminen on eräs muutosprosessin merkki. Saas nähdä mitä kaikkea ja millä tyylillä tänne vielä ilmaantuu. Tänään oli vapaapäivä, huomenna ei. *sigh*

Vieläkään ei ole tullut päätettyä suuntaa

Näin ikään. Nyt se alkaa. Ensimmäinen tekohengityksen ripe tälle kuolemaantuomitulle yritykselle tuottaa jotain mielenkiintoista sinulle ja minulle. Ongelmia riittää. Yksi niistä on linjaukseni; mikä asenteeni tulee olemaan, mikä on näkökulmani - mikä toimikoon otsikkona? "Se blogi oli sen niminen ja se puhui siitä sillä tavalla". Mulla on sata ajatusta joista jokainen pysyy mielessäni hetken aikaa ja jokaisen flippauksen jälkeen päädyn epätoivon partaalle, eli seuraavalle askelmalle -> vieläkään ei ole tullut päätettyä suuntaa. Tämä on kaikille yhteistä. Voi kun fiksua. Olen todella kyllästynyt itseeni, sitä en aio kieltää. Joka päivä kuitenkin yllätyn positiivisesti itseni puolesta. Tämä tulee olemaan rehellinen blogi. Se on eräs suuntaviiva. Tässä tullaan sanomaan kaikki. Todennäköisesti teen paljon virheitä ja annan helppoja vinkkejä identiteettini tunnistamiseen. Tuleva paljastuminen voi olla suurin syyni tämän blogin kirjoittamiseen. Mä olen universumini suurin jossittelija. Musta on vaikea ottaa selkoa, vielä vaikeampi mut on saada kiinni. Yritän ihan tosissaan luoda tekstiä, joka on vankassa yhteydessä lukijan välillä. Hehheh, eli tuo tarkoitti sitä, että lukija voi sanoa "ahaa, tuota hän varmasti tarkoitti", you know. Kieleni on takertelevaa eikä mulla ole vertailukohteita. Mulla on huono muisti enkä pysy mukana maailmanmenossa. Mä tuun kirjoittamaan tähän ihan mitä sylki suuhun tuo. En blokkaa mitään ja niille jotka sanoo, et "hohhoijjaa, ei kirjoittamisessa tuosta oo kysymys - sä pistät ilmoille vaan sketsejä, etkä väritä niitä loppuun" mä haluisin sanoa, et "niinpä, mulle ei oo teille mitään annettavaa". Ehkä sitten hekin kuuntelevat. Usein sellaiset ihmiset kuitenkin ovat ylpeitä ja itseään täynnä; ovat saaneet paljon aikaiseksi. Mä en saa paljoakaan aikaiseksi. Mun hommat jää kesken, enkä kuuntele kehuvia ihmisiä. Ei ne tiedä kuinka keskeneräisiä töitä he arvostelevat. Mä en kuuntele ihmisiä, jotka eivät kuuntele. Mä harvoin kuuntelen siis itseäni. Tai kuuntelen mä muita. Niin kovasti, mut eri planeetalta käsin. Mittasuhteet on vaan sanoja, jotka on mukana samassa kielessä. Sekopäinen idea tekee ihmisistä sekopäitä. Loppujen lopuksi mä oon narsistinen kusipää. Mä haluan tehdä hyvää, mut en oo tulossa mun planeetalta pois. Se tekee mut onnettomaksi, mut mä en mahda sille mitään. Mun planeetta on täynnä aseita, joilla hiljennetään ton ajatuksen kyseenalaistajaspaceshipit. Mä näytän miettiväni paljon kaikenlaista, mut moni mun teko on kuin pieru tuulessa - mä vaan teen sen. Moni mun superpitkä ajattelusessio tiivistyy impulsiiviseen "vedänpä kännit" - oivallukseen. Ajatukset ja tunteet ovat omissa mökeissään, kaikelta piilossa. Kiitos kaunis. Seuraava postaus on toivottavasti vähemmän teoreettinen. Tuskinpa kuitenkaan.