Eräs halusi minun kirjoittavan jotain blogiini. Tämän päivän hyvä teko on vielä tekemättä, joten aloitan.
Onpa masentunut olo. Se on päässä. Se tukkii verisuonet. Niska on jo poissa pelistä, kädet puutuvat. Järki on jättänyt laivan jo aikaa sitten. Tai voi olla, että järkeilen liikaa. Liian vähän tunteita, liian paljon järkeä, liian paljon tunteita ja liian vähän järkeä - joka tapauksessa liian jotain. Liian masentunut. Ehkäpä liian masentunut mennäkseen töihin. Valmistumisen jälkeen koittaa sairasloma jos tätä menoa jatkuu. Kaikki ne sosiaaliset paineet puristavat mehut minusta.
Viikon verran ajattelin, että hahaa, olenpas sittenkin terve. Oli helppo olla terve, kun ei tarvinnut tehdä mitään. Kaipa se lomakin veronsa ottaa. Ei kai sitäkään jaksa ikuisesti. Se olisi varmaan se viikko-pari, jonka jälkeen alkaisin tuntea aivan uudenlaista ahdistusta; syrjäytymistä ja sellaista epämääräistä tuskaa, joka syntyy kun ei ole tulevaisuuden suunnitelmia. Tai, olisihan minulla: mennä töihin syksyllä. Kesäksi on enää vaikea saada töitä. Voisin kai tehdä vapaaehtoistyötä. Mutta tuskinpa menisin tekemään mitään sellaista, kun kerta on mahdollisuus köllötellä kotonakin. Pitäisi etsiäkin joku paikka. Toisaalta, jos fiilis paranisi, niin mitä tahansa voisi tapahtua. Vanhemmat eivät tykkäisi sairaslomasta, mutta enhän minäkään erityisemmin tykkää heistä.
Miksi minun pitää aina antaa periksi? Olen kiltti. Kiltillä on aika suuri selkäreppu. Siellä repussa on iso kokoelma muiden ihmisten odotuksia: se on minun historia. Luulevat, että olen onnellinen, kun noudatan heidän mielihalujaan. Haluan olla reilu, mutta he ottavat sen väärin: käyttävät hyväksi. En edes tiedä mikä osa siitä on hyväksi käyttämistä. Miksi ne nauravat olan yli ja keksivät minusta vitsejä auttaessani toista. Tottakai autan ihmistä, joka on raskaana ja jota jopa säälin. Jos hän luulee käyttävänsä minua hyväksi, onhan se ikävää. Luulevatkohan muutkin, että hän käyttää minua vain hyväksi? Onko tämä vain minun omaa pelkoani?
Minä menen rikki niin kovin helposti. Miksi ei maailma voisi olla helpompi? Miksi ihmiset ovat niin julmia? En minä sellaisia toisista vitsaile: väkisin tehtyjä vitsejä ilkeä pilke silmäkulmassa. Se on kiusaamista; minä jätin sen yläasteelle. Minä, hupsu hölmö, joka naiivisti uskoo parempaan maailmaan: se tekee minut hulluksi. Pian parempi maailma onkin kotona vällyjen välissä, eikä kukaan tule minua sinne katsomaan. Yritän olla masentumatta, mutta maailma tönii ja aiheuttaa kolhuja. Ei minulla ole laastareita, vaikka olenkin muka joku hoitaja. Hoitoa tarvitsen minä itse, mutta tuntuu, että kaikki vain syyttävät: liikaa tunteita. Mihin katosivat omat mielipiteeni? En minä uskalla niitä ajatella, saati sanoa. Koulussa ja töissä olo on kuin orjalla, joka on palkattu tekemään tiettyjä asioita ja sen lisäksi myös olemaan tietynlainen. Tuntuu pieneltä rikokselta olla joku muu kuin mitä ihmiset minusta ajattelevat.
Päivän aikaa palloiltuani muiden ihmisten odotusten ja omien ajatuksieni yhteensovittajana, olen tilanteessa, jossa mieleni on tyhjä ja tunteeni kadoksissa. Järki pyörittää päätään ja katsoo minua anovasti: aivan kuin minä tietäisin vastauksen. Ja taas on syylinen olo.
