opamox

mielihyvän tuntua
myönteisiä asioita
katse miellyttää
kertoo tunteita
pitkää tarinaa

kutkuttava tilanne
minkä valitsisi
levottomuutta keitaan äärellä

päässä pyörii
silmissä sumenee
kohti, juosten sitä jota ei vielä ole

löytyykö, onko
oliko vain harhaa
entiset turhat yksityiskohdat
syttyvät eloon, vapautuvat
avaavat oven uusiin maailmoihin

tätä en ole kokenut
tästä en ole nähnyt unta
eikä kannattane unelmoida
tämän jatkuvuudesta ei takeita

mutta kun kerrankin ihan tässä vaan
ei epäröintiä, ei hidastelua
minä ja tuo toinen, ilman kitkaa
luontevaa olemista

Kupoli

Onko paha olla? Viimeiseksi teokseni soittaisin äidilleni. Lieneekö se jollekin se ensimmäinen teko? Minä nappaan pillerin. Oloja odotellessa... Mieli jäässä ja tunteet hakoteillä. Koko hyinen maisema lukittuna pieneen kupoliin.

Iloiset ja mukahauskat ihmiset - niiden nauru kirvelee silmissä. Lumihiutaleet pyörivät kuvussa. Onko kaunista? Kaunis mieli. Tehdään lumipalloja, mutta lunta ei saa syödä. Siitä voi saada matoja. Kaikesta päätellen olen herkutellut liikaa. Oksettaa, haluan sen kaiken pois; niiden ihmisten päälle, niin sitten päästään niistäkin. Kenties vain hymistelevät. Eivät koske tikullakaan minun matoihini. Aina pitää itse olla vahvempi ja juoda ykkösellä niiden poronkusemat. Kil kil ja tulehtunut vitsi.

Mutta kuka on tämä, joka näitä kirjoittaa? Lämpimiksenkö sitä tekee? Jostain roolista käsinkö? Kuinka vakavasti pitäisi suhtautua? Allekirjoittanut ei tiedä itsekään. Kaikki on liian helppo heittää roskikseen. Luopumiseen erikoistunut. Mitä jää jäljelle? Pelkät kysymykset, kun vastaukset supistuvat pois? Olevinaan niin eksaktia. Vaikea nyhjäistä, kun mieli on viiva.

Olisikin lumisadetta, oikea rymäkkä. Loskakin suli pois. Musta joulu. Tunnelmallista, onhan meillä keinovalo. Tapitan lamppua, numeroiden takaa löydän ystävän. Tekniikka ja sen säännönmukaisuus. Lohduttava ja rauhaa rakastava elottomuus.

Talvi on pysyvä olotila, mutta nappi tuo kevään hopealautasella. Tässä niitä olisi: ihan tavallisia tunteita. Näistä ne ihmiset tuppaavat puhumaan. Nämä ne niistä outoja tekevät. Ai, että ihanko voi joku olla enemmän mitä on? Moninkertaistuu jossain tilassa mitä ei ole? Sitten se kaikki on vaan sitä täynnä.

Mutta se on aina niin kovin ohikiitävää. Pieniä pisaroita, kun minä haluaisin tukehtua valtameren keskellä. Joskus sataa, kovastikin, mutta minulla se kupu suojaamassa. Ja vielä koen ylpeyttä, kun kehuvat sen kestävyyttä. Kovasti maa kaipaisi nestettä. Miten voi kuiva korsi itseänsä puolustaa? Ottakaa ja polttakaa. Vetäkää savut ja pitäkää hauska ilta. Seuraan tilannetta katonrajasta ja ymmärrän teitä kaikkia.

Muutamia vuosia sen kaiken jälkeen

Joku oli lukaissut blogiani pari kuukautta sitten. Minä en ole katsonut tänne muutamaan vuoteen. Olisiko jonkinlaisen tilannekatsauksen paikka?

Nuoruuden angstit ovat kadonneet. Olen rauhoittunut, eikä minulla ole enää paha olla. Olen naimisissa, ja käyn töissä. Olen löytänyt hyvän seurakunnan, jossa tykkään käydä. Olen siellä monesti vapaaehtoishommissa, rakennan nettisivuja ja tunnen ihmisiä. Idyllistä puuttuvat vain lapset ja velka. Jälkimmäistä ei ainakaan tule. Lasta ollaan "yritetty" vuoden ajan. En tiedä onko se pitkä aika. Lapsi tulee jos tulee, ei meillä ole semmoista hinkua mitä monilla. Että oltaisiin jotenkin hirveen rikki tai jotain, kun ei saada sitä palleroa. Siis oishan se jees. Mut jos ei oo lasta, niin voi tehdä muita asioita - jää aikaa...

... kirjoitella yöllä näitä blogikirjoituksia.

Valmistuin siis lähihoitajaksi. Valmistuin vaikka menin Xanorikrapulassa viimeiseen työssäoppimisjakson arviointiin. Kaikenlisäksi minulla oli silmätulehdus. Opettaja kuskasi mut kuraattorin kautta terkkarille, josta lähdin lääkäriin, jolta sain lisää vahvoja kipulääkkeitä. Ihan hauskaa näin jälkikäteen ajateltuna. Silloin olin aivan rikki. Yksinäisyys ja se epämääräinen tuska. Mulla oli silti usko. Muistan monesti kiittäneeni sängyssä ennen nukahtamistani - vaikka kuinka oli ahdistanut. Hassua, että nyt, kun asiat ovat menneet paremmalle tolalle, olen unohtanut kiittämisen.

Nykyään pahaa oloa tuo epämääräinen syyllisyyden tunne. Ei se aina, mutta välillä se iskee. Koen olevani itsekäs, laiska ja mukavuudenhaluinen. Monesti teen kaikkea turhaa. Haluaisin tehdä jotain tärkeää, auttaa ihmisiä. Sekään ei aina ole ihan helppoa, kun on tämmöinen vähän outo tyyppi. Ahdistun helposti ihmisten kanssa, ja silloin tahdon vain pois paikalta. Olosuhteet ovat parantuneet, mutta ihmisten kanssa on edelleen hankala olla. Esineet, ideat, ajatukset ja tekniikka ovat helpompia.