Muutamia vuosia sen kaiken jälkeen

Joku oli lukaissut blogiani pari kuukautta sitten. Minä en ole katsonut tänne muutamaan vuoteen. Olisiko jonkinlaisen tilannekatsauksen paikka?

Nuoruuden angstit ovat kadonneet. Olen rauhoittunut, eikä minulla ole enää paha olla. Olen naimisissa, ja käyn töissä. Olen löytänyt hyvän seurakunnan, jossa tykkään käydä. Olen siellä monesti vapaaehtoishommissa, rakennan nettisivuja ja tunnen ihmisiä. Idyllistä puuttuvat vain lapset ja velka. Jälkimmäistä ei ainakaan tule. Lasta ollaan "yritetty" vuoden ajan. En tiedä onko se pitkä aika. Lapsi tulee jos tulee, ei meillä ole semmoista hinkua mitä monilla. Että oltaisiin jotenkin hirveen rikki tai jotain, kun ei saada sitä palleroa. Siis oishan se jees. Mut jos ei oo lasta, niin voi tehdä muita asioita - jää aikaa...

... kirjoitella yöllä näitä blogikirjoituksia.

Valmistuin siis lähihoitajaksi. Valmistuin vaikka menin Xanorikrapulassa viimeiseen työssäoppimisjakson arviointiin. Kaikenlisäksi minulla oli silmätulehdus. Opettaja kuskasi mut kuraattorin kautta terkkarille, josta lähdin lääkäriin, jolta sain lisää vahvoja kipulääkkeitä. Ihan hauskaa näin jälkikäteen ajateltuna. Silloin olin aivan rikki. Yksinäisyys ja se epämääräinen tuska. Mulla oli silti usko. Muistan monesti kiittäneeni sängyssä ennen nukahtamistani - vaikka kuinka oli ahdistanut. Hassua, että nyt, kun asiat ovat menneet paremmalle tolalle, olen unohtanut kiittämisen.

Nykyään pahaa oloa tuo epämääräinen syyllisyyden tunne. Ei se aina, mutta välillä se iskee. Koen olevani itsekäs, laiska ja mukavuudenhaluinen. Monesti teen kaikkea turhaa. Haluaisin tehdä jotain tärkeää, auttaa ihmisiä. Sekään ei aina ole ihan helppoa, kun on tämmöinen vähän outo tyyppi. Ahdistun helposti ihmisten kanssa, ja silloin tahdon vain pois paikalta. Olosuhteet ovat parantuneet, mutta ihmisten kanssa on edelleen hankala olla. Esineet, ideat, ajatukset ja tekniikka ovat helpompia.