Kotona

Olen aina myöhässä. Eilen mielessäni oli kymmeniä ajatuksia joista kirjoittaa. Tarvitsen kirjoittamiseen tunteen.

En pysty kirjoittamaan muistinvaraisesti. Minulla on todella huono muisti. En jaksa muistella. Se vaatii liikaa. Teen sitä vain, kun siitä suuri hyöty. En jaksa stressata. Kokeissa tarvitsee käyttää muistia. Kokeet ovat stressaavia.

Jos nyt kuitenkin jotain eilisestä puhuisin, mainitsisin tekstissäni äidin ja isän, ikävät tunteet, kortinpeluun, vanhojen valokuvien katselun, liikunnan, mielialan kohenemisen ja aikaisen nukkumanmenon.

Toisessa tekstissäni kertoisin vähän äitini ja isäni erilaisuuksista. Isä on innokas ja positiivinen, äiti masentunut ja negatiivinen. Minä olen siinä keskellä, joka imee molemmat olot: tuntee surua ja hymyilee kyynelten takaa.

Tyttö suostui tulemaan kahville. En osaa arvioida minkälaista se tulee olemaan. Toivottavasti jotain muuta kuin tylsää.

Kortteja

Erottautuu massasta.

Ehkä niillä menee paremmin ilman minua.

Onko realistista ajatella noin, vai olenko jollakin tapaa häiriintynyt? Onko jotain defenssejä, jotka toimivat minulla liian voimakkaasti. Kun nyt haluan vapautua niistä ja haluan totuuden ja tiedon, ja kun etenen sitä kohti määrätietoisesti, niin jossain vaiheessa saavutan sen, meneekö se niin?

Ei mene. Voin joka hetki kaatua tipahtaa kelkasta. Milloin tahansa voi iskeä tunnepuuska, joka levittää koko pakan. Minulla ei ole voimaa juosta korttien perässä. Ja sitten yksi kuitenkin puuttuu. Parempi ostaa uusi pakka, tai aloittaa uusi harrastus.

Mutta niin. Täällä minä nyt olen, varsin yksin. En jaksa olla kenenkään kanssa nyt. Ohjattu toiminta tunnilla on ihan hyvä. Siihen jaksaa keskittyä, koska sillä on looginen alku ja loppu. Näiden naisten kanssa keskusteluun tulee aivan liian helposti katkeruutta ja hysteriaa, joka repii paperin rujosti halki. Jää kulmia ja sahalaitaa. Migreeni.

Onko vika näissä ihmisissä, vai onko syy olosuhteissa? Pitäisikö minun tehdä aiheesta mindstorm? Pitäisi. Olisiko se pitänyt tehdä jo kauan sitten? Ehkä. Pitäisikö minun tehdä se siirtyessäni uuteen työyhteisöön, vaikkapa ensimmäisen päivän jälkeen ja päivitellä sitä sitten tilanteen mukaan? Ehkä.

Eli teen mindstormin tämänhetkisestä tilanteesta ja jos saan sen myötä vastauksia, teen vastaavanlaisen myös jatkossa.

Pian taas tunnille. Pian koulu loppuu. Pian luokkamme hajoaa ja työssäoppiminen alkaa. On se eräs tyttö, johon haluan saada kontaktia. Olen miettinyt asiaa. Kirjoitan hänelle jotain irc-galleriaan - sanon asiani suoraan. Haluan tutustua häneen. Niin, että vain me kaksi olemme samassa huoneessa. Ei se onnistu muuten. Kouluympäristö on ahdistava. Kahvilaan en halua. Jää aika vähän vaihtoehtoja: teille vai meille? Mutta ihmisiähän tässä ollaan, ihan tavallisia tyttöjä ja poikia. Ystäväni kävi kylässä, tuli luokseni, olimme yhdessä. Miksei joku tuntemattomampi voisi tulla - joku sellainen, jonka haluan tuntea.

Ehdotukseni ei siis ole ollenkaan häiriintynyt. Jos tyttö pitää sitä sellaisena, kyseessä on ennemminkin hänen omien halujen ilmaisu: hän ei syystä tai toisesta halua nähdä minua. Määrätietoisesti kohti totuutta. Jos pakka leviää, antaa sen levitä. Kortteja ne vain ovat.

Muusikko

kuinka kurjalta näytän itkiessäni
mutta sitä sinä et näe koskaan
itku, se on allerginen sinulle

kuinka paljon minun silmissäni palaa viha
niinkin käy joskus
mutta vain silloin, kun oveni ovat suljetut

katkeruus, sitä ei saa sanoa
seuraa aina katumus, kun sellaista harrastaa
se on varma häviö

pari vitsiä pelastaa hetken
voi, kuinka voisin aina olla hauska
hänkin nauroi sille, minulla on toivoa

mutta hänen lähelleen en pääse
en ole ketään, kaikki kokematta
olen vielä kohdussa

siispä jään vain urilleni
pyörimään ympyrää, taputtamaan rytmiä
minä olen muusikko

Etana

Vieläkin niska, hartiat, selkä yms. kipeenä. Kun sitä harvoin tanssii niin pitää tanssia sitten kunnolla. En oo ehtinyt morkkista potemaan, kun kaikki aika on mennyt fyysistä olotilaa voivotellessa - ja kouluhommia stressaillessa. Nyt on kaikki tehty.

Kävin ulkona, näin siilin. Tosin, pelkät kuoret siilistä. Sille oli käynyt huonosti :(. Sen päällä oli kuollut etana. Mä en haluis olla kuollut etana. Onneks huomenna on koulua. Tein lähihoitajaräpin. Sen esittää meidän luokan vanhimmat tädit. Vähän outoa. No, ei oikeesti oo outoa.

Nyt on hyvä fiilis, ollut jo parin päivän ajan. Selvensi se kännissä olo :). Olisi paljon avauduttavaa kaikesta siitä mitä ymmärsin. Ehkä siitä joskus toisten... Parempi olla hehkuttamatta mitään hienoa ja uutta. Kyllä ne fiksut asiat elämään jos jää. Nyt meen ulos ja käyn katsomassa miten täällä voi kierrättää; pahviiko pelkästään vai pystyykö biojätettäkin?

Alan taas...

Puuh..

Kaikki asiat ja tunteet pyörivät päässä.

Tunne on liian voimakas. Ei pysty kestään. Sitä pitää elää. Se velvoittaa liikkeeseen. Kaikki on nopeaa, se vaihtuu, se kaikki muuttaa muotoaan. Pakko pysyä liikkeessä, ei voi pysähtyä. Jotain adhd:tako se on? Vai onko adhd vielä nopeampaa? Tunteeko ihmiset yleensä näin? Mä tunnen, enkä muista nähneeni tähän oppikirjoja. Ihmiset puhuu tunteista niin pinnallisesti, pelkkää teoriaa. Ei niiden puheissa oo tunnetta. Ei ilman tunnetta - siis pelkällä teorialla - pysty tavoittamaan itse asiaa. Kuulijakunta ei ymmärrä, ei pysty ottamaan vastaan. Sellainen ei kosketa. Psykologia, filosofia eivätkä elämäntaitoneuvot auta. On kai niitä fiksujakin vinkkejä olemassa. Olen lukenut paljon ihmisten neuvoja, mutta juuri nyt kukaan ei voi auttaa minua. On vain pysyttävä liikkeessä. Pitää tehdä jotain. Tunne pakottaa. Liian voimakas tunne, en pysty kestämään sitä.

Näin tytön, opiskelijatoverin. Juttelimme hassuja, vitsailimme. Vitsailin myös muiden opiskelijatovereitteni kanssa. Meillä oli hauskaa. Minulla oli hauskaa. Nautin. Kun en nauttinut, etsin nautintoa muualta. Yritin tuoda hyvää fiilistä myös muille. Minun ei tarvinnut miettiä mitä seuraava teko tuo tullessaan. Kaikki toimi. Olimme humalassa. Tanssimme. Minä ja neljä tyttöä. Niin, olen sosiaalialalla. On kultaa olla poika siellä. En yrittänyt mitään lähentelyä kenenkään kanssa. Olisin voinut tehdä sitä enemmänkin, vaikka kaikki taisivat olla varattuja. Kaikki paitsi yksi. En miettinyt mitään lähempää hänenkään kanssa. Satuimme vain jäämään kahden. Hän tarvitsi läheisyyttä, minä tarvitsin läheisyyttä. Meillä synkkasi, meillä oli samanlainen huumorintaju. Siis: hän on hauska, ja minä olen hauska. Olemme outoja. Hän nauroi alentaville vitseilleni. Enemmän pilkkasin itseäni. En kuitenkaan hävennyt sitä. Pidän itseäni säälittävänä, rikkinäisenä, masentuneena ja hajonneena. No problems 'bout that! Voin kertoa kaiken itsestäni ihmiselle jota kiinnostaa kuulla se. Minulla on tarinaa, mun tarinassa on syvyyttä. Oon miettinyt, mulla on perusteluja ja selityksiä. En jaksa pedata sänkyäni, koska on paha olla. Niin, paha olla. Se on kai tarinani alku ja loppu. Ei mitään uutta auringon alla. Eikä yksi ihminen mua voi pelastaa. Ei mitään sellaista. En tarvitse pelastajaa. En halua antaa vastuuta itsestäni kellekään muulle. Minulla se on. Ja jos sen hylkään, se on minun ongelmani. En halua syyllistää ketään. Mielummin niin, että minut hylätään, kuin että minun ongelmani ryöstetään.

No hylättiinkö minut? Saatoin tytön kotiin. Juttelimme vielä rappukäytävässäkin, varsin pitkään. Tunne vahvistui. Se oli kai enemmänkin sitä, etten halua olla yksin. Vai onko tämä jo itsesääliä? Enkö oikeasti ollut kiinnostunut ihmisestä? Humalatilassa, varsinkin lasku-sellaisessa, sitä rupeaa helposti itsekkääksi ja vaativaksi. Minä vain halusin. En ollut voimissani. En ollut kunnossa. Mutta enhän minä tavallisestikaan ole. Mitä uutta siinä on, etten ollut kunnossa? Niin, halusin jäädä yöksi. Halusin keskustelun jatkuvan. Ehkä se olisi mennyt halailemiseksi. Seksiin en olisi pystynyt. ENKÄ HALUNNUT! Pois se minusta! Ei mitään sellaista! Halusin vain olla. Ja olin täysin nöyrä päätöksen suhteen. Tytön mielestä se ei ollut soveliasta, koska olimme opiskelutovereita. Ainoa makuupaikka oli hänen vieressään, tai sitten matolla. Hän ei halunnut majoittaa minua kovalle matolle. En minä siitä olisi nauttinutkaan, vaikka siinä tunteessa vakuutinkin, että se sopii minulle hyvin. En ollut kunnossa, joten en pystynyt hallitsemaan käytöstäni. Tunteet ottivat ylivallan. Halusin vain lähelle, lähemmäksi. En kestänyt ajatusta, että joudun palaamaan takaisin tähän vanhaan, tänne rumaan, ikävään kämppään, joka muistuttaa minua kaikesta elämättömästä, kurjasta elämästä. Täällä on kurja olla, eikä täällä tapahdu mitään kivaa.

Tunne hälvenee. Olen ehkä kestänyt sen. Mitä se sitten olikin. Tunteeni ovat välillä aivan teini-ikäisen tasoa. Pitäisivätkö ne olla jotain suurempaa? Käytin huumeita, lsd:täkin, jotta pääsisin lapsekkaammalle tasolle; jotta saisin olla lapsi, jotta saisin oivallettua jotain itsestäni. Nyt opin taas jotain. Tunsin taas jotain. Olen tyytyväinen, että sain tämän kaiken kerrottua. Jännä asia, että tänään(tai siis oikeastaan eilen) aloitin uudelleen blogiin kirjoittelun, ja heti tuli tällainen pakkokertoahetitaipääräjähtää-tyyppinen asia. Alan taas uskoa kohtaloon.

Ja minä olisin

Tyhmät pelisäännöt..

Jos joskus surettaa, se johtuu oman tilansa näkemisestä. Ainoo asia, jonka takia joskus itken. Se on ihan kivaa. Itkeminen on usein ihan kivaa.

En mä osaa kirjottaa.

Kaikki on vaikeaa. Ei kukaan käy mun luona. Mun ei tartte siivota täällä, koska kukaan ei käy täällä. Sillä yhdellä olisi mahdollisuus, mutta siihen ei saa yhteyttä. Ei sellasta et se kuuntelis. Oon ajanu itseni vähän säälittäväksikin niillä pyynnöilläni - et tehtäis jotain yhdessä. En jaks pyytää muita. Opiskelen sosiaalialaa, mut oon mökkiytyny omaan majaani.

En mä voi hajota. En mä saa olla herkkä, koska kukaan ei osaa lohduttaa mua, kun mä sellaiseksi menen. Minä hajoitan kaikki sellaisella. Parempi mennä piiloon ja pysyä siellä, ettei satuttaisi muita. Ei tarvitse miettiä onko marttyyri tai kontrolloija. Kirjoitan kaiuttimen taakse, nurkkaan: "Olen yksin, en voi sanoa tätä kellekään". Minusta minulla ei ole itsetuhoisia ajatuksia, mutta tunne siitä, että äiti ja muut sukulaiset näkisivät sen tultuaan katsomaan kämppääni kuolemani jälkeen. Menee kai samaan kategoriaan sen unelman kanssa, kun joskus lapsena nukahdin ajatukseen, että jospa jäisin auton alle tai jotain. Minusta oltaisiin huolissaan. Minun luona käytäisiin ja minä olisin uhri.

No jospa sitten...

Iltaa,

päätin jatkaa kirjoittelua - ainakin tämän yhden postauksen verran. Oon just sellaisessa tilanteessa, etten voi olla mistään varma mikä liittyy mun omaan toimintaan. Oon laiska, masentunut, kyllästynyt, ikävystynyt yms. Makoilen vaan koneella ja odotan tuntien kulumista. Menee paremmin kuin viime postauksen aikoihin. Se oli tuhoa ja tuskaa ja tulehdusta. Nyt yksinäisyys on kroonistunut, mut musta on jostain syystä tullut sosiaalisempi. Kukaan ei tule luokseni, mutta kun menen jonnekin, olen siellä suhteellisen aktiivinen, joskus jopa innostunut.

Innoistuin kirjottamaan Ipomeaen kommentin takia. Siitäkin on jo melkein vuosi, mutta nyt minä vasta sen luin. Ipomeoe(mites se nyt kirjotettiinkaan) tricolor on eräs päivänsini-lajike, jonka siemeniä syömällä saa hassuja olotiloja. Se jäi jotenkin päihdevuosiltani mieleen. Siis ihan pilveä ja noita psykedeelejä kokeilin. Ei oo paljon muistikuvia noilta ajoilta. Tai siis, en mä yleensäkään mitään mistään muista, mut tuolta ajalta vois muistaa jotain enemmänki. Ja sit aika ennen huumeilua. Sekin on ihan mustana. Tiettyjä pieniä välähdyksiä. No tää ipmoeae muistutti jostain.. menneisyydestä. Ja tästä blogista. Montaa monessa, nyt kirjottelen tätä. Eikä tää niin vaikeaa ole. Huomaan et oon kasvanut tai jotain, en stressaa ollenkaan niin paljon et kuka tätä mahdollisesti lukee. Ehkä joku lukasee kerran tämän ja tykkää. Se kin voi tapahtua vasta vuoden päästä. Ei mistään koskaan mitään tiedä... Parempi olla kelailematta liikoja.