Tyhmät pelisäännöt..
Jos joskus surettaa, se johtuu oman tilansa näkemisestä. Ainoo asia, jonka takia joskus itken. Se on ihan kivaa. Itkeminen on usein ihan kivaa.
En mä osaa kirjottaa.
Kaikki on vaikeaa. Ei kukaan käy mun luona. Mun ei tartte siivota täällä, koska kukaan ei käy täällä. Sillä yhdellä olisi mahdollisuus, mutta siihen ei saa yhteyttä. Ei sellasta et se kuuntelis. Oon ajanu itseni vähän säälittäväksikin niillä pyynnöilläni - et tehtäis jotain yhdessä. En jaks pyytää muita. Opiskelen sosiaalialaa, mut oon mökkiytyny omaan majaani.
En mä voi hajota. En mä saa olla herkkä, koska kukaan ei osaa lohduttaa mua, kun mä sellaiseksi menen. Minä hajoitan kaikki sellaisella. Parempi mennä piiloon ja pysyä siellä, ettei satuttaisi muita. Ei tarvitse miettiä onko marttyyri tai kontrolloija. Kirjoitan kaiuttimen taakse, nurkkaan: "Olen yksin, en voi sanoa tätä kellekään". Minusta minulla ei ole itsetuhoisia ajatuksia, mutta tunne siitä, että äiti ja muut sukulaiset näkisivät sen tultuaan katsomaan kämppääni kuolemani jälkeen. Menee kai samaan kategoriaan sen unelman kanssa, kun joskus lapsena nukahdin ajatukseen, että jospa jäisin auton alle tai jotain. Minusta oltaisiin huolissaan. Minun luona käytäisiin ja minä olisin uhri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti