Alan taas...

Puuh..

Kaikki asiat ja tunteet pyörivät päässä.

Tunne on liian voimakas. Ei pysty kestään. Sitä pitää elää. Se velvoittaa liikkeeseen. Kaikki on nopeaa, se vaihtuu, se kaikki muuttaa muotoaan. Pakko pysyä liikkeessä, ei voi pysähtyä. Jotain adhd:tako se on? Vai onko adhd vielä nopeampaa? Tunteeko ihmiset yleensä näin? Mä tunnen, enkä muista nähneeni tähän oppikirjoja. Ihmiset puhuu tunteista niin pinnallisesti, pelkkää teoriaa. Ei niiden puheissa oo tunnetta. Ei ilman tunnetta - siis pelkällä teorialla - pysty tavoittamaan itse asiaa. Kuulijakunta ei ymmärrä, ei pysty ottamaan vastaan. Sellainen ei kosketa. Psykologia, filosofia eivätkä elämäntaitoneuvot auta. On kai niitä fiksujakin vinkkejä olemassa. Olen lukenut paljon ihmisten neuvoja, mutta juuri nyt kukaan ei voi auttaa minua. On vain pysyttävä liikkeessä. Pitää tehdä jotain. Tunne pakottaa. Liian voimakas tunne, en pysty kestämään sitä.

Näin tytön, opiskelijatoverin. Juttelimme hassuja, vitsailimme. Vitsailin myös muiden opiskelijatovereitteni kanssa. Meillä oli hauskaa. Minulla oli hauskaa. Nautin. Kun en nauttinut, etsin nautintoa muualta. Yritin tuoda hyvää fiilistä myös muille. Minun ei tarvinnut miettiä mitä seuraava teko tuo tullessaan. Kaikki toimi. Olimme humalassa. Tanssimme. Minä ja neljä tyttöä. Niin, olen sosiaalialalla. On kultaa olla poika siellä. En yrittänyt mitään lähentelyä kenenkään kanssa. Olisin voinut tehdä sitä enemmänkin, vaikka kaikki taisivat olla varattuja. Kaikki paitsi yksi. En miettinyt mitään lähempää hänenkään kanssa. Satuimme vain jäämään kahden. Hän tarvitsi läheisyyttä, minä tarvitsin läheisyyttä. Meillä synkkasi, meillä oli samanlainen huumorintaju. Siis: hän on hauska, ja minä olen hauska. Olemme outoja. Hän nauroi alentaville vitseilleni. Enemmän pilkkasin itseäni. En kuitenkaan hävennyt sitä. Pidän itseäni säälittävänä, rikkinäisenä, masentuneena ja hajonneena. No problems 'bout that! Voin kertoa kaiken itsestäni ihmiselle jota kiinnostaa kuulla se. Minulla on tarinaa, mun tarinassa on syvyyttä. Oon miettinyt, mulla on perusteluja ja selityksiä. En jaksa pedata sänkyäni, koska on paha olla. Niin, paha olla. Se on kai tarinani alku ja loppu. Ei mitään uutta auringon alla. Eikä yksi ihminen mua voi pelastaa. Ei mitään sellaista. En tarvitse pelastajaa. En halua antaa vastuuta itsestäni kellekään muulle. Minulla se on. Ja jos sen hylkään, se on minun ongelmani. En halua syyllistää ketään. Mielummin niin, että minut hylätään, kuin että minun ongelmani ryöstetään.

No hylättiinkö minut? Saatoin tytön kotiin. Juttelimme vielä rappukäytävässäkin, varsin pitkään. Tunne vahvistui. Se oli kai enemmänkin sitä, etten halua olla yksin. Vai onko tämä jo itsesääliä? Enkö oikeasti ollut kiinnostunut ihmisestä? Humalatilassa, varsinkin lasku-sellaisessa, sitä rupeaa helposti itsekkääksi ja vaativaksi. Minä vain halusin. En ollut voimissani. En ollut kunnossa. Mutta enhän minä tavallisestikaan ole. Mitä uutta siinä on, etten ollut kunnossa? Niin, halusin jäädä yöksi. Halusin keskustelun jatkuvan. Ehkä se olisi mennyt halailemiseksi. Seksiin en olisi pystynyt. ENKÄ HALUNNUT! Pois se minusta! Ei mitään sellaista! Halusin vain olla. Ja olin täysin nöyrä päätöksen suhteen. Tytön mielestä se ei ollut soveliasta, koska olimme opiskelutovereita. Ainoa makuupaikka oli hänen vieressään, tai sitten matolla. Hän ei halunnut majoittaa minua kovalle matolle. En minä siitä olisi nauttinutkaan, vaikka siinä tunteessa vakuutinkin, että se sopii minulle hyvin. En ollut kunnossa, joten en pystynyt hallitsemaan käytöstäni. Tunteet ottivat ylivallan. Halusin vain lähelle, lähemmäksi. En kestänyt ajatusta, että joudun palaamaan takaisin tähän vanhaan, tänne rumaan, ikävään kämppään, joka muistuttaa minua kaikesta elämättömästä, kurjasta elämästä. Täällä on kurja olla, eikä täällä tapahdu mitään kivaa.

Tunne hälvenee. Olen ehkä kestänyt sen. Mitä se sitten olikin. Tunteeni ovat välillä aivan teini-ikäisen tasoa. Pitäisivätkö ne olla jotain suurempaa? Käytin huumeita, lsd:täkin, jotta pääsisin lapsekkaammalle tasolle; jotta saisin olla lapsi, jotta saisin oivallettua jotain itsestäni. Nyt opin taas jotain. Tunsin taas jotain. Olen tyytyväinen, että sain tämän kaiken kerrottua. Jännä asia, että tänään(tai siis oikeastaan eilen) aloitin uudelleen blogiin kirjoittelun, ja heti tuli tällainen pakkokertoahetitaipääräjähtää-tyyppinen asia. Alan taas uskoa kohtaloon.