En osaa olla yksin

Mulla on levoton olo, jotenkin tyhjä. Varsin tuttu itse asiassa. Vaimo on illan poissa. Nyt saisi tehdä kaikkea ihan rauhassa. Aloitekyvyttömyys. Mitään ei jaksaisi aloittaa. Kaikkeen tarvitsee energiaa. Kaikki panostaminen ahdistaa. "Eikä siitä mitään kuitenkaan tulisi." Pyörin huoneiden väliä, kävely on ihan kivaa, mutta ei se riitä. Ei sitä voi koko iltaa vain kävellä ympäri huoneita. Selkä on jumissa. Sitä jaksan välillä vähän venytellä. Tehokkaampi treenaus olisi liian suuri operaatio. Tietoisuuteni on hypännyt lapsen kenkiin. Olen nyt jossain, josta olisi mahdollista löytää jotain uutta. Tekee mieli olla pessimistinen ja toivoton. En osaa olla yksin.

opamox

mielihyvän tuntua
myönteisiä asioita
katse miellyttää
kertoo tunteita
pitkää tarinaa

kutkuttava tilanne
minkä valitsisi
levottomuutta keitaan äärellä

päässä pyörii
silmissä sumenee
kohti, juosten sitä jota ei vielä ole

löytyykö, onko
oliko vain harhaa
entiset turhat yksityiskohdat
syttyvät eloon, vapautuvat
avaavat oven uusiin maailmoihin

tätä en ole kokenut
tästä en ole nähnyt unta
eikä kannattane unelmoida
tämän jatkuvuudesta ei takeita

mutta kun kerrankin ihan tässä vaan
ei epäröintiä, ei hidastelua
minä ja tuo toinen, ilman kitkaa
luontevaa olemista

Kupoli

Onko paha olla? Viimeiseksi teokseni soittaisin äidilleni. Lieneekö se jollekin se ensimmäinen teko? Minä nappaan pillerin. Oloja odotellessa... Mieli jäässä ja tunteet hakoteillä. Koko hyinen maisema lukittuna pieneen kupoliin.

Iloiset ja mukahauskat ihmiset - niiden nauru kirvelee silmissä. Lumihiutaleet pyörivät kuvussa. Onko kaunista? Kaunis mieli. Tehdään lumipalloja, mutta lunta ei saa syödä. Siitä voi saada matoja. Kaikesta päätellen olen herkutellut liikaa. Oksettaa, haluan sen kaiken pois; niiden ihmisten päälle, niin sitten päästään niistäkin. Kenties vain hymistelevät. Eivät koske tikullakaan minun matoihini. Aina pitää itse olla vahvempi ja juoda ykkösellä niiden poronkusemat. Kil kil ja tulehtunut vitsi.

Mutta kuka on tämä, joka näitä kirjoittaa? Lämpimiksenkö sitä tekee? Jostain roolista käsinkö? Kuinka vakavasti pitäisi suhtautua? Allekirjoittanut ei tiedä itsekään. Kaikki on liian helppo heittää roskikseen. Luopumiseen erikoistunut. Mitä jää jäljelle? Pelkät kysymykset, kun vastaukset supistuvat pois? Olevinaan niin eksaktia. Vaikea nyhjäistä, kun mieli on viiva.

Olisikin lumisadetta, oikea rymäkkä. Loskakin suli pois. Musta joulu. Tunnelmallista, onhan meillä keinovalo. Tapitan lamppua, numeroiden takaa löydän ystävän. Tekniikka ja sen säännönmukaisuus. Lohduttava ja rauhaa rakastava elottomuus.

Talvi on pysyvä olotila, mutta nappi tuo kevään hopealautasella. Tässä niitä olisi: ihan tavallisia tunteita. Näistä ne ihmiset tuppaavat puhumaan. Nämä ne niistä outoja tekevät. Ai, että ihanko voi joku olla enemmän mitä on? Moninkertaistuu jossain tilassa mitä ei ole? Sitten se kaikki on vaan sitä täynnä.

Mutta se on aina niin kovin ohikiitävää. Pieniä pisaroita, kun minä haluaisin tukehtua valtameren keskellä. Joskus sataa, kovastikin, mutta minulla se kupu suojaamassa. Ja vielä koen ylpeyttä, kun kehuvat sen kestävyyttä. Kovasti maa kaipaisi nestettä. Miten voi kuiva korsi itseänsä puolustaa? Ottakaa ja polttakaa. Vetäkää savut ja pitäkää hauska ilta. Seuraan tilannetta katonrajasta ja ymmärrän teitä kaikkia.

Muutamia vuosia sen kaiken jälkeen

Joku oli lukaissut blogiani pari kuukautta sitten. Minä en ole katsonut tänne muutamaan vuoteen. Olisiko jonkinlaisen tilannekatsauksen paikka?

Nuoruuden angstit ovat kadonneet. Olen rauhoittunut, eikä minulla ole enää paha olla. Olen naimisissa, ja käyn töissä. Olen löytänyt hyvän seurakunnan, jossa tykkään käydä. Olen siellä monesti vapaaehtoishommissa, rakennan nettisivuja ja tunnen ihmisiä. Idyllistä puuttuvat vain lapset ja velka. Jälkimmäistä ei ainakaan tule. Lasta ollaan "yritetty" vuoden ajan. En tiedä onko se pitkä aika. Lapsi tulee jos tulee, ei meillä ole semmoista hinkua mitä monilla. Että oltaisiin jotenkin hirveen rikki tai jotain, kun ei saada sitä palleroa. Siis oishan se jees. Mut jos ei oo lasta, niin voi tehdä muita asioita - jää aikaa...

... kirjoitella yöllä näitä blogikirjoituksia.

Valmistuin siis lähihoitajaksi. Valmistuin vaikka menin Xanorikrapulassa viimeiseen työssäoppimisjakson arviointiin. Kaikenlisäksi minulla oli silmätulehdus. Opettaja kuskasi mut kuraattorin kautta terkkarille, josta lähdin lääkäriin, jolta sain lisää vahvoja kipulääkkeitä. Ihan hauskaa näin jälkikäteen ajateltuna. Silloin olin aivan rikki. Yksinäisyys ja se epämääräinen tuska. Mulla oli silti usko. Muistan monesti kiittäneeni sängyssä ennen nukahtamistani - vaikka kuinka oli ahdistanut. Hassua, että nyt, kun asiat ovat menneet paremmalle tolalle, olen unohtanut kiittämisen.

Nykyään pahaa oloa tuo epämääräinen syyllisyyden tunne. Ei se aina, mutta välillä se iskee. Koen olevani itsekäs, laiska ja mukavuudenhaluinen. Monesti teen kaikkea turhaa. Haluaisin tehdä jotain tärkeää, auttaa ihmisiä. Sekään ei aina ole ihan helppoa, kun on tämmöinen vähän outo tyyppi. Ahdistun helposti ihmisten kanssa, ja silloin tahdon vain pois paikalta. Olosuhteet ovat parantuneet, mutta ihmisten kanssa on edelleen hankala olla. Esineet, ideat, ajatukset ja tekniikka ovat helpompia.

Syyllinen olo

Eräs halusi minun kirjoittavan jotain blogiini. Tämän päivän hyvä teko on vielä tekemättä, joten aloitan.

Onpa masentunut olo. Se on päässä. Se tukkii verisuonet. Niska on jo poissa pelistä, kädet puutuvat. Järki on jättänyt laivan jo aikaa sitten. Tai voi olla, että järkeilen liikaa. Liian vähän tunteita, liian paljon järkeä, liian paljon tunteita ja liian vähän järkeä - joka tapauksessa liian jotain. Liian masentunut. Ehkäpä liian masentunut mennäkseen töihin. Valmistumisen jälkeen koittaa sairasloma jos tätä menoa jatkuu. Kaikki ne sosiaaliset paineet puristavat mehut minusta.

Viikon verran ajattelin, että hahaa, olenpas sittenkin terve. Oli helppo olla terve, kun ei tarvinnut tehdä mitään. Kaipa se lomakin veronsa ottaa. Ei kai sitäkään jaksa ikuisesti. Se olisi varmaan se viikko-pari, jonka jälkeen alkaisin tuntea aivan uudenlaista ahdistusta; syrjäytymistä ja sellaista epämääräistä tuskaa, joka syntyy kun ei ole tulevaisuuden suunnitelmia. Tai, olisihan minulla: mennä töihin syksyllä. Kesäksi on enää vaikea saada töitä. Voisin kai tehdä vapaaehtoistyötä. Mutta tuskinpa menisin tekemään mitään sellaista, kun kerta on mahdollisuus köllötellä kotonakin. Pitäisi etsiäkin joku paikka. Toisaalta, jos fiilis paranisi, niin mitä tahansa voisi tapahtua. Vanhemmat eivät tykkäisi sairaslomasta, mutta enhän minäkään erityisemmin tykkää heistä.

Miksi minun pitää aina antaa periksi? Olen kiltti. Kiltillä on aika suuri selkäreppu. Siellä repussa on iso kokoelma muiden ihmisten odotuksia: se on minun historia. Luulevat, että olen onnellinen, kun noudatan heidän mielihalujaan. Haluan olla reilu, mutta he ottavat sen väärin: käyttävät hyväksi. En edes tiedä mikä osa siitä on hyväksi käyttämistä. Miksi ne nauravat olan yli ja keksivät minusta vitsejä auttaessani toista. Tottakai autan ihmistä, joka on raskaana ja jota jopa säälin. Jos hän luulee käyttävänsä minua hyväksi, onhan se ikävää. Luulevatkohan muutkin, että hän käyttää minua vain hyväksi? Onko tämä vain minun omaa pelkoani?

Minä menen rikki niin kovin helposti. Miksi ei maailma voisi olla helpompi? Miksi ihmiset ovat niin julmia? En minä sellaisia toisista vitsaile: väkisin tehtyjä vitsejä ilkeä pilke silmäkulmassa. Se on kiusaamista; minä jätin sen yläasteelle. Minä, hupsu hölmö, joka naiivisti uskoo parempaan maailmaan: se tekee minut hulluksi. Pian parempi maailma onkin kotona vällyjen välissä, eikä kukaan tule minua sinne katsomaan. Yritän olla masentumatta, mutta maailma tönii ja aiheuttaa kolhuja. Ei minulla ole laastareita, vaikka olenkin muka joku hoitaja. Hoitoa tarvitsen minä itse, mutta tuntuu, että kaikki vain syyttävät: liikaa tunteita. Mihin katosivat omat mielipiteeni? En minä uskalla niitä ajatella, saati sanoa. Koulussa ja töissä olo on kuin orjalla, joka on palkattu tekemään tiettyjä asioita ja sen lisäksi myös olemaan tietynlainen. Tuntuu pieneltä rikokselta olla joku muu kuin mitä ihmiset minusta ajattelevat.

Päivän aikaa palloiltuani muiden ihmisten odotusten ja omien ajatuksieni yhteensovittajana, olen tilanteessa, jossa mieleni on tyhjä ja tunteeni kadoksissa. Järki pyörittää päätään ja katsoo minua anovasti: aivan kuin minä tietäisin vastauksen. Ja taas on syylinen olo.

Kotona

Olen aina myöhässä. Eilen mielessäni oli kymmeniä ajatuksia joista kirjoittaa. Tarvitsen kirjoittamiseen tunteen.

En pysty kirjoittamaan muistinvaraisesti. Minulla on todella huono muisti. En jaksa muistella. Se vaatii liikaa. Teen sitä vain, kun siitä suuri hyöty. En jaksa stressata. Kokeissa tarvitsee käyttää muistia. Kokeet ovat stressaavia.

Jos nyt kuitenkin jotain eilisestä puhuisin, mainitsisin tekstissäni äidin ja isän, ikävät tunteet, kortinpeluun, vanhojen valokuvien katselun, liikunnan, mielialan kohenemisen ja aikaisen nukkumanmenon.

Toisessa tekstissäni kertoisin vähän äitini ja isäni erilaisuuksista. Isä on innokas ja positiivinen, äiti masentunut ja negatiivinen. Minä olen siinä keskellä, joka imee molemmat olot: tuntee surua ja hymyilee kyynelten takaa.

Tyttö suostui tulemaan kahville. En osaa arvioida minkälaista se tulee olemaan. Toivottavasti jotain muuta kuin tylsää.

Kortteja

Erottautuu massasta.

Ehkä niillä menee paremmin ilman minua.

Onko realistista ajatella noin, vai olenko jollakin tapaa häiriintynyt? Onko jotain defenssejä, jotka toimivat minulla liian voimakkaasti. Kun nyt haluan vapautua niistä ja haluan totuuden ja tiedon, ja kun etenen sitä kohti määrätietoisesti, niin jossain vaiheessa saavutan sen, meneekö se niin?

Ei mene. Voin joka hetki kaatua tipahtaa kelkasta. Milloin tahansa voi iskeä tunnepuuska, joka levittää koko pakan. Minulla ei ole voimaa juosta korttien perässä. Ja sitten yksi kuitenkin puuttuu. Parempi ostaa uusi pakka, tai aloittaa uusi harrastus.

Mutta niin. Täällä minä nyt olen, varsin yksin. En jaksa olla kenenkään kanssa nyt. Ohjattu toiminta tunnilla on ihan hyvä. Siihen jaksaa keskittyä, koska sillä on looginen alku ja loppu. Näiden naisten kanssa keskusteluun tulee aivan liian helposti katkeruutta ja hysteriaa, joka repii paperin rujosti halki. Jää kulmia ja sahalaitaa. Migreeni.

Onko vika näissä ihmisissä, vai onko syy olosuhteissa? Pitäisikö minun tehdä aiheesta mindstorm? Pitäisi. Olisiko se pitänyt tehdä jo kauan sitten? Ehkä. Pitäisikö minun tehdä se siirtyessäni uuteen työyhteisöön, vaikkapa ensimmäisen päivän jälkeen ja päivitellä sitä sitten tilanteen mukaan? Ehkä.

Eli teen mindstormin tämänhetkisestä tilanteesta ja jos saan sen myötä vastauksia, teen vastaavanlaisen myös jatkossa.

Pian taas tunnille. Pian koulu loppuu. Pian luokkamme hajoaa ja työssäoppiminen alkaa. On se eräs tyttö, johon haluan saada kontaktia. Olen miettinyt asiaa. Kirjoitan hänelle jotain irc-galleriaan - sanon asiani suoraan. Haluan tutustua häneen. Niin, että vain me kaksi olemme samassa huoneessa. Ei se onnistu muuten. Kouluympäristö on ahdistava. Kahvilaan en halua. Jää aika vähän vaihtoehtoja: teille vai meille? Mutta ihmisiähän tässä ollaan, ihan tavallisia tyttöjä ja poikia. Ystäväni kävi kylässä, tuli luokseni, olimme yhdessä. Miksei joku tuntemattomampi voisi tulla - joku sellainen, jonka haluan tuntea.

Ehdotukseni ei siis ole ollenkaan häiriintynyt. Jos tyttö pitää sitä sellaisena, kyseessä on ennemminkin hänen omien halujen ilmaisu: hän ei syystä tai toisesta halua nähdä minua. Määrätietoisesti kohti totuutta. Jos pakka leviää, antaa sen levitä. Kortteja ne vain ovat.