Kipeä olo. Tuli ryypiskeltyä viikonloppuna ja poltettua suhteellisen paljon tupakkaa. En jaksa. Ei ole energiaa. En jaksa edes kirjoittaa. En jaksa ajatella enkä tuntea. Kuume nousee, mä istun toimistohuoneessa tekemättä mitään miinaharavaa tärkeämpää. Kaikki masentaa taas, enkä tiedä miksi - taaskaan. Joka toinen päivä kaikki muuttuu ja valo välähtää tunnelin päässä. Ne muut päivät ovat tätä synkkää turhautumista. En nää 'tältä puolelta' niihin onnellisiin hetkiin. En näe mitään hyvää tässä tilanteessa. Onneksi oleminen tuntuu ihan ookoolta. Se on ihan jees, vaikka sitä kuinka miettisi. Voi tunnustella omaa fiilistä vaikka kuinka, eikä se siitä parane tahi huonone. Se on hieno juttu. Siitä olen kiitollinen.
Kipeenä mä en kärsi kurkkukivusta enkä nenän vuotamisesta. Ne ovat ihan ok. Tavallaan nautin kuumeen tuottamasta pörinästä, puhumattakaan hikoilusta, joka on välillä hyvinkin nautinnollista. Kunnon riipivä mahakipu saa tuntemaan itseni eläväksi ja viime oksennusta muistelen haikaillen. Jollain tavalla tykkään fyysisestä huonosta olosta. On ihan jees olla fyysisesti sairas.
Pahin juttu sairaanaolemisessa on masentavat tuntemukset. Muut eivät välttämättä huomaa, että mä oon kipeenä, vaan ajattelevat mun olevan masentunut. Sitäkin on vähän hankala huomata, koska masentuneena mä oon tyly, enkä näytä kaipaavan mitään huomiota. Ei sinänsä, ettenkö haluaisi seuraa tai lohduttavia sanoja, mutta mä en jaksa pyytää niitä. Enkä jaksa miettiä onko mun tai kenenkään muun toiminnassa mitään järkeä. Kun oon kipeenä nää tunteet voimistuvat äärimmilleen. Masennun sitten sängyssä oikein perin pohjin ja herään sieltä myöhemmin kuin uusi ihminen. Sairauskohtaukset ovat lyhyitä ja intensiivisiä. Nyt en jaksa enää jatkaa. Jos niin tekisin, mun tulevat lauseet olisivat vain säälittävää huomionhakemista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti